You better Belize it!
Alla vielä viime hetken tunnelmat Playa del Carmenista. Päätin antaa kaupungille toisen tilaisuuden ja kuljeskelin viimeisenä päivänä vähän turistialueen ulkopuolella. Sieltä löytyikin ihan kivoja graffoja ja katutaidetta. Itse turistikeskittymä oli silti aika, sanoisinko ei-niin-rentouttava paikka. Kävin kuitenkin syömässä kana-empanadan ja se oli niin hyvää, että tilasin kaksi lisää, otin ne mukaan ja menin rannalle syömään ja ihailemaan merta.
Matkalla näin, että vastaan tulee joku sotilaiden joukkio, ja kaivoin puhelinta esiin ottaakseni kuvan. Samaa näytti tekevän pari muutakin turistia. He pysäyttivät sotilaat ja kysyivät saako heistä ottaa kuvan. Pari sotilaspoliisia pysähtyi ja pyysin itsekin kuvaa. En ihannoi mitään sotilasdiktatuureja tai varsinkaan huumeidenvastaista sotaa, jota Meksiko on käynyt viimeisten vuosien aikana, mutta ymmärrän että armeijalla ja poliisillakin on oma osansa yhteiskunnan pyörittämisessä ja turvallisuuden takaamisessa. Ja no, onhan univormut aika siistejä 😀
Sain valitusta eräältä tuttavaltani, että miksi hengailen sotilaiden kanssa, jotka syrjivät alkuperäisväestöä, mutta kuten sanoin, asioilla on aina kaksi puolta. Enkä voi muutenkaan boikotoida tai vihata koko maailmaa, sillä aina on joku taho joka riistää toista. Jos kaikkea lähtisi ylianalysoimaan, ei voisi matkustellakaan, sillä vaikka moni paikka elääkin turismista, tuo se mukanaan myös negatiivisia lieveilmiöitä paikallisille. Jos tuen muuten matkani aikana alkuperäisväestöä ja ajan heidän asiaansa, ei mielestäni yksittäinen kuva sotilaiden kanssa tee sitä tyhjäksi.
Kreikan reissun aikana sain valitusta siitä, että olisin halunnut käydä Turkin puolella, joka ilmeisesti oli tulkittu halukseni tukea Erdoganin hallintoa. Oikeasti olen esimerkiksi Turkin kurdien puolella Turkin hallintoa vastaan. Olen saanut valitusta myös Pohjois-Korea yhteyksistäni ja siitä, että kuulumalla Suomi-Korea-ystävyysseuran hallitukseen tuen diktatuuria ja ihailen pohjoiskorealaisten riistoa. Ihmiset ovat kovin mustavalkoisia näkemyksissään ja kääntävät välillä asiat täysin päinvastoin mitä ne todellisuudessa ovat. En yleensä jaksa väitellä aiheesta, vaan annan asian olla.
Mutta se siitä..
Hyvästit Quintana Roolle
Nyt on lauantai, lähdin siis toissapäivänä Playa del Carmenista ja otin ADO-bussin Belizeen. Bussi lähti ADOn Alterna-terminaalista noin 9 aikaan aamulla ja maksoi vajaa 40€. Pysähdyimme matkan varrella Tulumissa, Bacalarissa ja Chetumalissa, jonka jälkeen koittikin jo rajan ylitys. Olin kuumotellut proseduuria etukäteen, koska en tiennyt yhtään mitä odottaa. Kaikki meni kuitenkin ilman ongelmia.
Olin ensimmäisenä passintarkastuksessa, koska istuin bussin etupenkillä. Jätimme kamat autoon ja suuntasimme Meksikon rajavartijoiden koppiin. Jouduin maksamaan uuden turistiveron, vaikka olin maksanut sen jo lentolipussa. Tästä on paljon juttua netissä, eikä monikaan ole onnistunut välttämään tuplamaksua. Koetin ensin väittää vastaan, mutta annoin sitten olla ja kaivoin 30 dollaria lompakosta. Tarkastin, että olin saanut Meksikosta poistumisleiman passiin (joiltain on puuttunut tämä ja siitä on tullut myöhemmin ongelmia).
Tämän jälkeen menimme takaisin bussiin, bussi ajoi portista ja jatkoimme vielä hieman matkaa tullipisteelle. Otimme kaikki kamat autosta ja menimme passintarkastukseen uudelleen, jossa saimme Belizen leiman passiin. Täytimme migrin kaavakkeen ja virkailija kyseli vielä erikseen, missä aion majoittua jne. Onneksi olin tulostanut majoitusvaraukset, koska hän halusi tietää majapaikan tarkan osoitteen. Sain 14 päivän oleskeluluvan. Se on aika vähän ottaen huomioon, että Meksikossa saa oleskella peräti 180 päivää ilman viisumia. Kävelin vain tullin läpi eikä mitään tavaroitani katsottu tai edes läpivalaistu.
Juttelin ulkona bussissa matkanneen jenkkijäbän ja englantilaisen miehen kanssa. Täällä tutustuu kyllä väkisinkin ihmisiin – varsinkin kun olet yksin, alkaa moni juttelemaan oma-alotteisesti. Bussimatka jatkui kaikkien mentyä rajamuodollisuuksien läpi. Reitti kulki Corozalin, Orange Walkin ja monen pienen kylän läpi. Matkalla näkyi niin maissipeltoja, palmumetsikköä kuin jotain havupuitakin. Välillä ikkunasta näkyi suoalue ja järviä. Luonto oli hyvin vaihtelevaa ja kaunista.
Belize City – minne olenkaan tullut..
Saavuimme Belize Cityyn joskus puoli kuuden maissa illalla ja kysyin West Collet Canal -terminaalin kioskimyyjältä, voinko kävellä majapaikkaan. Hän sanoi, ettei ole hyvä idea kävellä ”Taxi good, walkin’ no good”. Menin etsimään taksia ja San Pedro Watertaxin edustaja kysyi mihin olen menossa. Hän etsi minulle taksin, koska oli itse menossa eri suuntaan. Hyppäsin jo varattuun taksiin etupenkille ja lähdimme liikkeelle. Minun käskettiin piilottaa puhelin, ja ovet ja ikkunat lukittiin myös.
Kuski heitti ensin takanani istuneen jätkän lauttaterminaaliin ja lähti sitten viemään minua. Hän ei tiennyt missä majapaikkani sijaitsee, joten jouduin antamaan ohjeita offline-kartan perusteella – onneksi täällä puhutaan englantia. Tosin hieman slangiaksentilla, sillä suurin osa keskibelizeläisistä on afrikkalaisten ja/tai afrikkalaisten ja brittien jälkeläisiä, kreoleja. Sisämaata asuttaa mestitsit eli eurooppalaisten ja intiaanien jälkeläiset sekä mayat. Eteläosassa puolestaan asuu garifunoja, jotka ovat afrikkalaisten ja intiaanien jälkeläisiä. 10% väestöstä on muualta tulleita kuten arabeja ja aasialaisia.
Belize onkin yksi etnisyyksien sulatusuuni. Tämä maa eroaa kaikin puolin muusta Keski-Amerikasta ja on tyyliltään hyvin karibialaista ja letkeää. Kielenä tosiaan on englanti, toisin kuin muissa Keski-Amerikan maissa.
Olin ihan tyytyväinen, etten lähtenyt kävelemään, koska kadut näyttivät hieman epämääräisiltä ja mieslaumoja norkoili joka paikassa. Majapaikka (McKay’s Hostel), ei niinkään hostelli vaan erään belizeläisen perheen koti sijaitsi nimeämättömällä sivukadulla, joka näytti kieltämättä hieman sketchyltä. Jäin hieman epäröiden taksin kyydistä ilman kenttää puhelimessa ja tietoa siitä, olinko oikeassa paikassa. Olin onneksi katsonut Google Mapsilla katukuvaa alueesta ja muistin nähneeni turkoosin talon. Tunnistin sen kadulla ja menin soittamaan ovikelloa kysyäkseni olinko oikeassa paikassa. Oven avasi rastapäinen mies, joka onnekseni sanoi minun tulleen perille. Hän näytti minulle huoneen ja ilahduin nähdessäni siellä ilmalämpöpumpun.
En tehnyt loppuiltana oikein mitään, vaan kävin suihkussa ja menin sänkyyn makaamaan. Parisänky oli todella pehmeä ja mukava. Jesarille oli käyttöä, sillä pistorasia oli tosi väljä, joten jouduin teippaamaan läppärin johdon ja adapterin seinään. Täällä onkin sama pistoke kuin Meksikossa, joten netissä ollut tieto brittiplugista oli väärä. Maksoin taksista 5 USD ja majoituksesta 38 USD. Majoituksen hinta oli aika korkea, mutta pääsimpähän kokemaan elämää hetken myös belizeläisten näkökulmasta. Valuuttana täällä on belizen dollari kurssilla 1 USD = 2 BZD, ja täällä voi maksaa kummalla tahansa.
Nukuin hyvin ja aamulla olikin jo aika jatkaa matkaa. Menin palauttamaan avaimet ja perheen äiti tarjoili minulle aamupalaa. Puhelimeni oli tunnin etuajassa eikä se ole vieläkään päivittynyt jostain syystä, joten minulla oli aikaa istuskella perheen olohuoneessa. Rastajäbä heitti minut sitten San Pedro Belize Express -terminaaliin räp-musiikin raikaessa autosta.
Ostin terminaalista lisää riuttaystävällistä aurinkosuojasuihketta ja venematkan Caye Caulkerin saarelle. Menopaluulippu maksoi 28 USD eli about 25€. Matka saarelle kesti noin 45 minuuttia ja oli ihan ok kyyti. Välillä oli kovempaa aallokkoa ja vene pomppi etenkin istuessani keulassa. Alaboksissa meitä oli noin 50 henkeä ja kannella vielä joitain lisää. Veneitä lähti kaksi peräkkäin, joten liikenne tänne on aika vilkasta. Ensimmäinen paatti lähtee aamulla ja viimeinen 17:30. Pikavene ajoi suoraan tänne Caye Caulkeriin ja jatkoi tästä matkaa vielä Ambergris Cayen San Pedroon.
Caye Caulker – täysi vastakohta Belize Citylle
Ihastuin tähän paikkaan välittömästi. En yleensä välitä rantaelämästä, mutta täällä kaikki on jotenkin erilaista. Ihmiset on chillejä ja kaikki on hyvällä tuulella. Vastaantulijat moikkaavat ystävällisesti, hiekka on vitivalkoista, meri kristallisen turkoosin kirkas ja palmuja on joka paikassa. Mereltä käy ihana viileä tuulenvire, eikä ilma ole samalla tavalla kostea ja nihkeä kuin Playalla. Rannoilla näkyy vain vähän ja paikoitellen sargassum-levää, vaikka vielä muutama viikko sitten kaikki rannat Floridasta Kolumbiaan asti oli ruskean levän peitossa. Levää oli myös Playalla ja Tulumissa.
Majoitun täällä Yuma’s House Belizessä ja check in olisi alkanut vasta klo 14, mutta pääsin jo ennen puoltapäivää huoneeseen. Olen neljän hengen dormissa, jossa lisäkseni majoittuu ranskalainen vanhempi mies ja pari nuorta naista (en tiedä mistä). Huoneessa on neljä tuuletinta, joka sängylle omansa ja siellä on ihanan viileää. Sänky on puhdas ja tilat muutenkin ihan ok. Omistajalla on tiukat säännöt eikä tämä ole mikään bilemesta, ihanaa. Keittiö on myös putipuhdas. Hostelli sijaitsee ihan rannalla vesitaksiterminaalia vastapäätä. Tästä voi kävellä suoraan uimaan halutessaan, mutten ole vielä uinut kertaakaan tällä reissulla.
Istuskelin eilen Splitissä eli kahden saaren yhtymäkohdassa, jossa sijaitsee suuri rantabaari ja uimatorni. Kävin syömässä jossain rantagrillillä ja otin grillatun kanan ja paistettua riisiä. Paikka näytti aika alkeelliselta, mutta kävin siellä silti. Olen jo kyllästynyt nuudeleihin mitä söin Mexico Cityn hostellissa. Jos saan mahataudin, niin sille ei voi sitten mitään.
Kierreltyäni ympäri saarta, näin kahvilan jossa oli tarjolla oikeaa kahvia. Olen saanut viime päivinä vain pikakahvia, mikä on kahvin irvikuva. Otin ison jääkahvin ja banaani-ananassmoothien. Istuskelin baaritiskillä jonkun tunnin ajan ja juttelin työntekijän kanssa. Kahvilabaarin kaikki työntekijät oli todella mukavia.
Pyörin vielä jonkun aikaa saarella ja kävin kaupasta ostamassa aamupalatarvikkeita ja vettä. Täällä merestä tuleva hanavesi on puhdistettu käänteisellä osmoosilla, joka suodattaa suolan ja epäpuhtaudet, mutta sitä ei silti suositella juomavedeksi, vaikkakin ruuanlaitossa sitä voi käyttää.
Kävelin saaren toiseen päähän, missä paikallinen väestö asuu. Siellä rannat olivat huonommassa kunnossa ja paikat roskaisempia. Vaikka turistipuoli näyttääkin paratiisilta ja täällä on helppo unohtaa maalliset murheet, on mielestäni hyvä käydä katsomassa myös alue missä saarelaiset elävät. Se antaa kokonaiskuvan kaikesta ja avaa paremmin paikallista elämää.
Monet asuinrakennukset ovat puuhökkeleitä ja elämä vaikuttaa suht alkeelliselta. Saaren pohjoispuolella on pienimuotoinen teollisuusalue, jossa näytti olevan ainakin kalastajien tukikohta, juomatehdas ja jonkinlainen pullojen kierrätyskeskus. Lisäksi siellä on energialaitos, joka näytti käyvän kai dieselillä.
Suuren osan turistipuolesta täyttää erilaiset ruokapaikat ja ravintolat sekä käsityöliikkeet, joissa myydään paikallisia ja maya-käsitöitä. Ostin jadesta tehdyn kaulakorun, missä on maya-naamio, 20 BZD.
Myös erilaisia sukellus- ja päiväretkikojuja on joka kulmalla. En varmaan käy täällä ollessa millään päiväretkellä enkä varsinkaan mene noille sukellusretkille. Moni niistä kulkee rauskujen, haiden, kilpikonnien ja krokotiilien alueelle ja matkanjärjestäjät kehottavat turisteja syöttämään ja koskettamaan vesieläimiä, eikä se ole hyväksi luontokappaleille. Jotkut retket sisältävät myös belizeläisen rommin tarjoilun, enkä ymmärrä miksi joka paikassa pitää olla viina osallisena. Ihan kun edes muutaman tunnin päiväreissulle ei voisi mennä selvinpäin..
Täällä ei ole ollenkaan moottoriajoneuvoja vaan ihmiset ajelevat pyörillä ja golfkärryillä. Jälkimmäiset toimivat tarvittaessa myös takseina. Toisaalta tämä on niin pieni saari, että kävellen pääsee helposti joka paikkaan.
Saari on kyllä muuten kaikin puolin todella kaunis ja viihtyisä. Kävin vielä illalla kävelemässä rannalla ja Splitissä. Katselin tähtiä ja istuin merituulen syleilyssä. Olo ei tuntunut turvattomalta, vaikka jotkut rastaniggat huutelivat perääni. Pelkäsin ainoastaan siinä kohtaa, kun irtokoira alkoi rähisemään minulle ja lähti jolkottelemaan perääni muristen. Joku huusi koiralle ja se pysähtyi. Ehdin jo kuvitella mielessäni rabieksen ja mietin miten puolustaudun koiraa vastaan.
Espanjassa asuessani koira hyökkäsi rannalla jalkaani, mutta sain potkittua hiekkaa sen päälle ja se lähti matkoihinsa. Pari koiraa on joskus myös purrut minua ja ollessani lapsi, Siperian husky hyppäsi naamalleni. En ole koskaan pitänyt koirista erityisemmin ja ne varmaan vaistoavat sen. Olen todellakin kissaihminen. Täällä hostellissa on kyllä kolme koiraa, mutta ne vain chillaavat varjossa. Jos näen jonkun surullisen näköisen irtokoiran, niin tottakai sympatiat on sen puolella. Teotihuacánissakin riutuneen ja kaltoinkohdellun näköinen koira tuli norkoilemaan kun söin eväitä, joten annoin sille osan ruuastani. Mutta noin yleisesti ottaen en ole menossa silittämään koiria tai ihastu erityisemmin, jos joku koira tulee hyppimään päälleni tai haukkuu.
Mutta joo, eiköhän tämä tämän päivän teksti ollut taas tässä. Kello on puolessapäivässä ja istuskelen tässä hostellin rantaterassilla. Taidan lähteä kohta syömään johonkin. Täällä on suht kallista, mutta niin on kaupassakin, joten on melkein se ja sama syökö ulkona vai itse tehtyä ruokaa. Enkä varmaan uskalla edes käyttää tuota kaasuhellaa 😀
