Voi hitto mikä Hitonhauta!

Hei taas pitkästä aikaa! Blogi on pitänyt hiljaiseloa viime viikot, koska olen ollut liian kiireinen ja väsynyt kirjoittaakseni mitään. Arki on muutenkin ollut pelkästään työn raatamista ilman mitään lomailuja. Aloitin nimittäin työt ennen kuin koulun kevätlukukausi oli ehtinyt edes loppua.

Tänään sain kuitenkin pienen irrotuksen arjen puurtamisesta, kun lähdimme sunnuntai-ajelulle kohti Jyväskylän Plantagenia. Sain miehen houkuteltua suuntaamaan kasviostosten jälkeen tiemme Laukaan Hitonhaudalle, missä olin halunnut käydä jo pari vuotta.

Totta puhuakseni minulla ei ollut oikein minkäänlaista havaintoa, millainen paikka olisi kyseessä. Tiesin vain, että Hitonhauta on jääkauden sulamisvesistä muodostunut rotko ja että se kuuluu luonnonsuojelualueeseen. Olin nähnyt siitä aiemmin pari kuvaa, ja nekin lähinnä talvelta, kun kalliorotkon seinämillä mainostettiin tilaisuutta harrastaa jääkipeilyä. Meinasin itsekin ilmoittautua kyseiseen aktiviteettiin viime talvena, mutta en saanut sinne mistään kyytiä.

Ummikkoina suunnistimme Jyväskylästä kohti Äänekoskea, ja vähän ennen kylää tie haarautui metsätieksi. Sade oli juuri lakannut. Hiekkatie oli paikoin todella huonossa kunnossa, kuraveden täyttämiä monttuja täynnä. Noin kahdeksan kilometrin jälkeen saavuimme syrjäiselle parkkipaikalle, missä oli toinenkin auto.

Parkkipaikalta hiekkatie jatkui eteenpäin reilun kilometrin verran, ja se mutkitteli luonnonsuojelualueen läpi. Hitonhauta ja sen ympärillä olevat metsät on suurelta osin yksityisomistuksessa, joten mitään varsinaista retkeilyopastusta siellä ei ole. Matkan varrelta löytyy kuitenkin laavu, puuliiteri ja puucee, sekä pari puista kylttiä, jotka osoittavat Hitonhaudan suuntaan.

Alueella on neljä pientä luonnonsuojelualuetta, ja ympäristö on osa Natura 2000 -hanketta. Se on EU:n yhteinen ohjelma, jolla suojellaan erilaisia luontotyyppejä ja lajeja, ja Naturan tavoitteena onkin säilyttää luonnon monimuotoisuus. Tekstissä myöhemmin alueen tarkempaa kuvausta.

Yllätys olikin suuri, kun pirstaleisen luonnonsuojelualueen keskellä oli hirvittävän ruma metsähakkuualue. Olin melkeinpä pöyristynyt siitä, että joku oli kehdannut niittää vanhan metsän sileäksi. Aukion kohdalla lintujen liverrys sekoittui kaukaisuudesta kuuluneeseen metsätyökoneen ääneen.

Pian metsäautotieltä poikkesi huomaamaton polku kohti tiheää ryteikköä. Kävelimme ensin ohi, mutta sitten ajattelin, että ehkä maassa lojunut puukyltti osoittikin polun suuntaan. Katsoin puhelimesta maastokarttaa, ja päättelimme, että polulle sitä oli käännyttävä.

Koska emme olleet suunnitelleet reissua, oli minulla taas erittäin epäsopivat vetimet ylläni. Jo alkumatkasta vastaan tuli kaksi naista, joilla oli kunnon erävaatteet. He katsoivat minua päästä varpaisiin ja varmasti kyseenalaistivat asuvalintani 😀 Kyseenalaistin sen itsekin heti, kun olin astunut sateesta liukkaalle juurakkoiselle ja kivikkoiselle polulle. Ylläni oli ohuet kesävaatteet ja pienet balleriinat. Kaulassa heilui Guccin laukku, eikä hyttysmyrkystä ollut tietoakaan.

Tajusin heti, että polku olisi samanlainen kuin Pohjois-Savon Orinoron rotkossa, missä olin käynyt muutama vuosi takaperin. Silloin jalassa oli kumikengät, ja hupullinen tuulitakki oli sumutettu Offilla. Hitonhautaa kohti rämpiessämme en juurikaan voinut nauttia maisemista, sillä keskityin pelkästään katsomaan jalkoihini ja huiskimaan satapäin ympärillä lenteleviä hyttysiä pois kimpustani.

Polku muuttui entistä huonommaksi, edessä oli upottavaa mutaa ja sammalta, ja sitten polku katosi. Mies päätti tässä vaiheessa luovuttaa ja jättää matkan kesken. Kummallakin oli kengät märkänä, mutta koska olimme tulleet sinne asti, itse en suinkaan edes harkinnut kääntyväni takaisin, ennen kuin olin nähnyt rotkon 😀

Kiipeilin kaatuneiden puiden yli ja puikkelehdin kivenlohkareelta toiselle yrittäen välttää kaatumasta liukkailla ja upottavilla metsämailla. Nilkka nyrjähti kolme kertaa kepoisissa balleriinoissa ja sukat olivat märät.

Pian onneksi näin puiden lomasta pilkottavat kallioseinämät. Rotko on noin 800 metriä pitkä ja seinämät 10-25 metriä korkeat. Rotkon pohja on täynnä lohkareikkoa, eikä siellä ole helppo kulkea – toisin kuin Orinorolla, jossa rotkon kohdalla on pitkospuut. Muuten alue näytti saman tyyppiseltä: viileän kosteassa kätkössä kasvoi mm. metsätähtiä, sammalia ja saniaisia. Ilma tuoksui puhtaalle ja raikkaalle.

Hyttysiä oli kuitenkin niin paljon, että en pystynyt olemaan rotkossa pidempään, enkä nähnyt sen jylhimpiä kohtia. Joka kerta kun pysähdyin ottamaan kuvan tai ihailemaan maisemaa, laskeutui käsiini, päähäni ja joka paikkaan kymmeniä hyttysiä. Lähdin rämpimään takaisin, mutta en ollut enää varma, mistä olin tullut, sillä olin katsonut vain jalkoihini. Onneksi mies oli jäänyt odottamaan rotkon alkupäähän ja kuuli huhuiluni, kun huutelin, että missä tie on.

En tiedä, onko metsässä kaikesta luonnonrauhasta huolimatta toisaalta aina yhtä epämukava olla, vai johtuiko polun liukkaus ja verenimijöiden määrä hetki sitten loppuneesta sateesta. Oli sää mikä hyvänsä, suosittelen retkeilykenkien käyttöä, tuulitakkia ja hyttysmyrkkyä, jos aiot suunnata Hitonhaudalle.

Minua jäi harmittamaan, etten pystynyt kulkemaan rotkoa läpikotaisin päästä päähän. Pohjoispäässä olisi ollut luola ja vesiputous, minkä lisäksi rotkolla menee myös toinen reitti, joka kulkee kallioiden päällä. Sieltä olisi ollut hienot maisemat rotkon pohjalle. Netissä kuitenkin on varoituksia, että rotkon reunalle ei kannata poiketa, sillä kiviaines on helposti sortuvaa.

Hyttysistä ja vaikeakulkuisuudestaan huolimatta Hitonhaudan metsä on kaunis ja se on oikeasti luonnontilainen, mikä on aina yhtä ilahduttavaa nähdä. Nykyaikana kun suurin osa ”metsistä” on talouskäyttöön viljeltyä puupeltoa.

Pidän paljon tällaisista lehtomaisen kankaan metsätyypeistä, jotka ovat toisaalta sankkaa kuusikkoa, mutta toisaalta taas kosteaa lehtoa, jossa kasvaa kauniita vehreitä saniaisia. Myös rotkon ulkopuolella oleva metsä on kaunista. Parkkipaikalta lähtevä hiekkatiekin kulkee toisen luonnonsuojelualueen läpi Iso-Harisen lammen vierustaa pitkin. Metsikössä pilkottaa mm. kieloja ja suopursua.

Hitonhaudan-Kylmähaudan-Hirvasjoen alue ei suotta kuulu Natura-kohteisiin. Alueen luonto on merkityksellinen, koska siellä kasvaa monia uhanalaisia ja harvinaisia lehtokasveja ja sammalia. Harvinaisuuksiin kuuluvat mm. punakämmekkä, tuoksumatara, lehtopalsami, erilaiset saraheinät, sekä hyönteisistä kirjojokikorento.

Natura-kuvauksessa aluetta luonnehditaan näin:

”Erittäin monipuolinen ja merkittävä alue sekä ympäristö- että luontoarvoltaan. Kohteella esiintyy harvinaisia biotooppeja ja Keski-Suomessa uhanalaisia kasvilajeja. Hitonhaudan rotkolaakso on geologisesti erittäin arvokas muodostuma. Uhkana voivat olla metsän hakkuut ja ojitukset. Piilolammen laskupuron rehevien suojuottien kuivuminen on uhkana tuoreen ojankaivuun takia. Tiet ovat paikoin vaikuttaneet alueiden luonnontilaan.”

Mutta all in all, päiväreissu oli kiva piristys alkukesään, vaikka en ehtinytkään koluta aluetta läpikotaisin, saati että olisin ehtinyt tutkia harvinaisia kasveja tarkemmin. Hyttysarmeijasta huolimatta toivon, että pääsen joskus vielä käymään paikalla uudelleen – mielelläni silloin, kun olen asianmukaisesti varustautunut!

— Onko Hitonhauta sinulle tuttu? Lähtisitkö rämpimään summa mutikassa metsään vai kaipaatko ennemmin helppokulkuisia luontopolkuja? Jätä alle kommenttia 🙂

Aiheeseen liittyviä juttuja:Visit LaukaaRetkipaikka LuonnonpaikkaIltalehti

#kalliorotko #laukaa #hitonhaudanluonnonsuojelualueet #hitonhauta #jääkaudenaikaisetkohteet #visitjyväskylä #natura2000

0 views0 comments