Vaellus vesiputouksille – Taiteilua vuorenseinämällä ja pimeissä tunneleissa

Madeira-postausten viimeinen levada-teksti tulee tässä (sisältää runsaasti kuvia). Meinasin jo unohtaa koko postauksen. Levada numero 16, Faja do Rodrigues, on ehdottomasti yksi kauneimmista, ellei jopa kaikkein kaunein paikka, missä olen koskaan eläissäni ollut. Olen todella tyytyväinen, että tämä levada valikoitui viimeiseksi levadareitiksi, jonka kuljimme. Mikään muu ei olisi varmaan tämän jälkeen enää aiheuttanut samanlaista äimistystä.

Tällä hetkellä reitti on suljettu, mutta sulun pitäisi olla tilapäinen. Se johtuu todennäköisesti sadekauden aiheuttamista sortumista, jollaista itsekin todistimme jo marraskuussa.

Kuvankaunis reitti sijaitsee Madeiran pohjoisosassa, ja se alkaa São Vicenteen kuuluvassa Ginjasissa. Reitti, kuten useimmat muutkin, on yhdensuuntainen eli se kuljetaan edestakaisin. Pituutta yhteen suuntaan kertyy noin 4 kilometriä, joten kokonaispituudeksi tulee 8 kilometriä. Nousuja ja laskuja ei juurikaan ole, eikä polku ole siinä mielessä vaikea.

Keskivertoa haastavammaksi sen kuitenkin tekee matkan varrella olevat vuoreen hakatut tunnelit sekä sadekaudella yli laitojen tulvivat levadat ja poluille jumiin jäävä sadevesi. Korkeanpaikankammoisille reittiä ei myöskään voi suositella, mikä on sinällään harmi, koska kauneutensa puolesta reitti olisi todella kokemisen arvoinen.

Parkkipaikalta on kuljettavana patikkapolun alkuun lyhyt hiekkatie, mutta näin sadekaudella sekin tulvi, joten kengät olivat vaarassa kastua jo alkumetreillä. Tälle reitille ei kannata lähteä muutenkaan missään heppoisissa kengissä, koska polun varrella joutuu välillä kulkemaan betonikaiteita pitkin. Kerron tästä lisää myöhemmin.

Tapasimme brittipariskunnan reitin alkupäässä, ja kysyin heiltä oliko polku missä kunnossa ja näkivätkö he vesiputouksia. He kertoivat polun olevan kostea ja nähneensä vain kaksi keinotekoista vesiputousta, joista jälkimmäisen vuoksi he joutuivat kääntymään takaisin, sillä vesiputousta ei kuulemma voisi ylittää ilman kenkien kastumista. Lähdimme silti matkaan tietämättä oikein mikä meitä varsinaisesti odotti.

Ennen levadalle pääsyä kengät on jo vaarassa kastua.

Levadapolku mutkittelee reilun 600 metrin korkeudessa vuoren seinustoilla.

Jo alussa reitti näytti merkkejä hyvästä valinnasta. Metsä oli tiheää, vehreää ja uskomattoman kaunista – aivan kuin olisi kävellyt sademetsässä. Moni englanninkielinen kirjoitus kuvaa reittiä sanalla lush, ja sitä se todella on.

Paikoin edessä näkyi vaihtelevuutta mm. havupuiden muodossa. Osa metsästä on laurisilvaa, mutta paikoin kasvaa myös tuota rannikkomäntyä. Vähän aikaa kuljettuamme avautui eteen kaunis maisema vesiputouksineen. Emme vielä tuossa vaiheessa tienneet, että tulemme kävelemään noiden vesiputousten takaa, joten tuhalsimme alkutaipaleen maisemakuvaukseen ehkä liikaa aikaa 😀

Paikka paikoin vuorilta ropisi vettä päällemme, mutta se oli odotettavissakin, sillä olin lukenut ihmisten kokemuksista, että matkan varrella on todennäköistä kastua. Tämä reitti oli selkeästi kaikkein suosituin, ja törmäsimme matkan varrella ehkä 20-30 ihmiseen, kun taas muilla levadoilla sai kulkea lähes yksin. Näimme reitillä myös lapsiperheen ja yhden pariskunnan, joka kantoi vastasyntynyttä vauvaa rintarepussa. Ihmettelin kyllä hieman, että joku on tuonut lapsia noin riskialttiiseen paikkaan.

Kohta jo olimmekin brittien kuvaamalla betonisella ”vesiputouksella”. Oli selvää, ettei siitä oikein pääsisi yli ilman kenkien riisumista. Ei kun kengät pois ja paljain jaloin jäiseen vuoristovirtaukseen. Ilmassa oli sadekuuroja ja maa oli liukas. Eräs patikoija meinasikin liukastua alas kenkiä takaisin laittaessaan. Kannattaa muuten ottaa pyyhe mukaan jalkojen kuivaamista varten.

Noin vartin päästä saavuimme ensimmäiselle oikealle vesiputoukselle. Polku poikkesi vesiputouksen taakse, mutta kyllähän siinä sai pienen suihkun niskaansa putouksen takaa kulkiessa. Koetin suojella parhaani mukaan kaulassa roikkunutta kameraa pitämällä sitä kainalossa, itsestä niin viis.

Tämän jälkeen alkoivat haastavimmat osuudet. Levadat tulvivat yli äyräiden ja vieressä alempana kulkeva polku oli veden peitossa. Levada oli yhdessä kohtaa peitetty betonikannella ja jouduimme kiipeämään sen päälle.

Yritimme sen jälkeen vielä talsia märällä polulla, mutta reitin edetessä vettä oli jo niin paljon, että oli pakko siirtyä taiteilemaan polun ohuelle betonireunukselle. Siinä oli oikeastaan kaksi keinoa edetä. Joko kävellä kuin trapetsitaiteilija, koettaa pitää kiinni huojuvasta teräsvaijerista ja toivoa että se on kunnolla kiinni metallitolpissa, tai sitten hivuttautua sivusuunnassa pitäen kiinni levadan reunasta.

Etenin trapetsitaiteilijana siihen asti, kunnes näin, että betonireuna oli sortunut. Tämän jälkeen koin turvallisemmaksi kulkea sivuttain. Jos reuna olisi sortunut lisää, olisin todennäköisesti pudonnut polvilleni märälle polulle enkä alas jyrkältä vuorenrinteeltä. Mietin myös josssain vaiheessa, että pitäisikö mennä uimaan levadaan, että pääsee nopeammin eteenpäin 😀

Pienen patikkamatkan jälkeen vastaan tuli ensimmäinen tunneli, joka ei ollut mitenkään erityisen pitkä. Tunnelia varten tarvitsee kuitenkin taskulampun, jotta näkee mihin astuu. Pidemmillä ihmisillä voi olla haasteita myös korkeuden kanssa, sillä jotkut ovat valittaneet iskeneensä päänsä tunnelin kattoon. Seinämät ovat myös sen verran epätasaiset ja muhkuraiset, että ison repun kanssa oli aika hankala kulkea. Pelkäsin koko ajan, että horjahdan levadaan.

Jotkut ovat tehneet sen ratkaisun, että ottavat kengät pois ja kulkevat polvia myöten vedessä. Se on tietenkin yksi vaihtoehto, mutta vesi on oikeasti todella kylmää.

Tunnelin jälkeen eteen avautui kaunis vesiputous, jota ihailimme hetken. Emme tienneet, että edessä olisi kohta vielä upeampi vesiputous. Miltei heti aiemmasta tunnelista ulos tultua oli vastassa toinen tunneli. Se oli jo astetta pidempi, mutta ei mahdoton sekään.

Tunnelin jälkeen oli vuorossa patikointia kauniissa viidakkomaisessa metsässä, kunnes vastaan tuli taas uusi pieni tunneli, tai ennemminkin onkalo. Onkalon sisällä oli hieno valtoimenaan pauhaava vesiputous. Putouksen edessä virtasi vesi, mutta omissa kengissäni oli sen verran pohjaa, että pystyin kävelemään virtauksen yli.

Tämän jälkeen oltiinkin perillä yleisimmällä päätepisteellä eli ihastuttavan vesiputouksen äärellä. Reitti olisi jatkunut tästä kyllä vielä kilometrin pituiseen tunneliin, mutta sen kerrotaan olevan niin märkä, ahdas ja pimeä, ettei sinne kannata lähteä haahuilemaan. Tunnelin päässä ei myöskään ole mitään, vaan reitti päättyy umpimetsään, joka kylläkin on kuuleman mukaan kaunis.

Tunnelin kulkeminen edestakaisin kestää lähemmäs tunnin, joten sopii toivoa, ettei sinä aikana tule maanjäristyksiä ja tunneli sorru umpeen (tätä ajattelin, kun olimme äitin kanssa Kreikassa syvällä vuoren uumenissa samantyylisessä tunnelissa).

Jäimme ihailemaan päätepisteen vesiputousta ja sitä ympäröivää uskomattoman kaunista sademetsää pitkäksi aikaa. En voinut kuin huokailla ihmetyksestä, miten niin kaunis paikka voikaan olla olemassa. Pystysuorien vuorten seinämillä kasvoi ihmisen kokoisia saniaisia ja koko paikka huokui paratiisimaista kauneutta. Ilma oli raikasta eikä pieni sateenropinakaan haitannut mitään. Mitkään kuvat eivät tee oikeutta paikan upeudelle, vaan se on nähtävä omin silmin.

Kun maisemaa oli tallennettu tarpeeksi kameroihin ja muistojen syövereihin, oli aika lähteä kulkemaan reittiä takaisin päin. Paluumatkalla emme enää pysähdelleet jatkuvasti ihailemaan maisemia ja kuvailemaan, joten paluu sujui noin tunnissa. Menomatkaan oli kulunut reilusti yli kaksi tuntia. Edessä oli jälleen taiteilu betonikaiteella, vesiputousten ohittaminen, vuorelta tippuvat pikkupurot ja betonivesiputouksen ylitys.

Oli onni onnettomuudessa, että emme jääneet kuvaamaan ”betoniputouksen” ylitystä menomatkalla, vaan pysähdyimme siihen vasta palatessa. Meinasin myös ensin kulkea kengät jalassa niiden kastumisen uhalla, mutta intuitio käski riisua kengät ja kävellä paljain jaloin. Jos olisimme vain menneet suoraan yli pysähtelemättä, olisimme todennäköisesti jääneet maanvyöryn alle.

Nimittäin kun olin pukemassa kenkiä jalkaan, alkoi kuulua hirveä rytinä, ja näimme, kuinka vähän matkan päässä vuorenrinne alkoi sortumaan ja ruskea maanvyöry rynnisti alas korkeuksista johonkin alla odottavien lehvästöjen sekaan. En ensin edes tajunnut mitä tapahtuu, vaan luulin sekunnin murto-osan ajan, että maanjäristys iskee. Meinasimme myös lähteä juoksemaan karkuun, mutta sitten kaikki olikin jo ohi ja vyöry loppui. Hetkinen siinä kyllä tuli mietittyä, että what the fuck just happened.

Sitten mieleeni pälkähti, että muutaman vanhuksen ryhmä oli mennyt edellämme vähän aikaa sitten, ja heräsi huoli, että eivät kai he olleet jääneet alle. Lähdimme jatkamaan matkaa ja katsoin polulle pudonneita kiviä, puunrunkoja ja hiekkakasoja. Kurkkasin myös reunan yli, mutta en nähnyt merkkejä ihmisistä. Veli pinkoi jo kaukana edessä, koska hän ei halunnut jäädä odottelemaan, tuleeko maanvyöryjä vielä lisää.

Loppumatka meni rauhallisesti, mitä nyt vesisade yltyi ja jouduin kaivamaan sateenvarjon esiin. Pelkäsin eniten koko retken aikana, että kamera kastuu, mutta onneksi se ei ottanut itseensä sateesta ja vesiputouksista. Kamera on uponnut Lapissa myös lumihankeen, mutta ihmeen hyvin se on kestänyt.

Pian olimmekin jo takaisin aloituspisteessä. Jaksoin vain hehkuttaa reitin kauneutta ja sitä, mikä onni oli, että olimme valinneet juuri tuon levadan. Myös veli oli sitä mieltä, että paikka oli kauneimpien joukossa, missä hänkään oli käynyt. Että mikäli suuntaat joskus Madeiralle ja levada on auki, mene ihmeessä kulkemaan se!

Digital Travel Couple listasi myös blogissaan tämän levadan kauneimmaksi. Heidän kulkiessaan reitin elokuussa polku oli ollut kuiva, mutta myös osa vesiputouksista kuivunut olemattomiin. Virallinen reittikuvaus löytyy Visit Madeiran sivuilta.

Jos Madeiralta pitäisi valita kolme parasta patikkapolkua, sanoisin epäröimättä Levada Faja do Rodriguesin, Pico Ruivon huiputuksen ja Ponta do São Lourencon vaelluksen itäkärjessä. Niiden aikana näkee kolme täysin erityyppistä ympäristöä, ja kaikki ne tarjoavat silmiä hivelevää kauneutta, jollaiseen ei kovin monessa eurooppalaisessa paikassa törmää!

Matkalla Pico Ruivon huipulle.

Ponta do São Lourencon luonnonsuojelualue.

Kaikki Madeira-postaukset: 

3. Tervehdys Madeira! (Miten meni lento, jouduimmeko koronatestiin, jne.)

4. Kiertelyä Pohjois-Madeiralla – Kyliä, ravintoloita, hienoja maisemia

5. Patikointia Madeiran itäkärjessä ja kaupungin vilinää Funchalissa

6. Madeira on luontomatkailijan paratiisi: Laurisilva ja levadat

7. Pico do Arieiro ja Pico Ruivo – Madeiran korkeimpien vuorten huiputus

— Oletko ottanut riskejä upeiden maisemien vuoksi? Jätä alle kommenttia.

---

Otahan blogin somet seurantaan 🙂 IG @cillamaria8 | FB @sunsetlastnight

#levadat #vaellus #luontomatkailu #madeira #patikointi #fajadorodrigues