Tunteiden vuoristorataa Guatemalan Floresissa
Torstai 21.2.
Loppumatka Belizestä menikin sitten nopeasti ja istuimme bussissa vielä vajaa pari tuntia (matka Belize Citystä rajalle kesti 3-4 tuntia). Bussi ajoi kauniiden rehevien maisemien läpi. Näin paljon kouluja, maatiloja, perinteisiä lehväkattoisia maya-rakennuksia, laihoja hevosia ja lehmiä, viidakkoa, järviä ja paljaaksi hakattuja vuorenrinteitä, mistä tuli suru puseroon. Aiemmin Belizen puolella mieltä masensi joka puolella lojuneet roskaröykkiöt. Joenvarsi oli täynnä jätettä ja ihmiset asuivat silti siinä.
Suurin osa rakennuksista mitä olen nähnyt bussimatkoilla ikkunasta, on olleet todella heppoisen näköisiä. Väkisin tulee mietittyä niissä asuvien ihmisten kohtaloita, kun tietää, että täällä suunnalla hurrikaanit ovat yleisiä. Olen nähnyt matkan varrella myös kylttejä, jotka kertoivat paikan olevan joko hurrikaaninaikainen suojarakennus tai tulvan yläpuolelle jäävä suojavyöhyke.
Toinen yleisyys mitä näkee paljon on teiden varsilla olevat pienet kioskit eli käytännössä pöytä ja tuoli, joiden yläpuolelle on kyhätty auringonsuojakatos pressusta tms. Niillä myydään yleensä hedelmiä, kookospalmuja (edit: ehkä ihan kookospähkinöitä nyt vaan kuitenkin, lolz), mehua tai muuta pientä matkalaisille.
Perillä Peténin departementissä
Hieman ennen Santa Elenaan saapumista pysähdyimme El Rematessa, jossa yksi matkustajista halusi jäädä pois. Näin myös jonkun armeijan tukikohdan, joka ilmeisesti jatkuu Santa Elenan lentokentälle asti. Bussi kurvasi läpi kaupungin, ja kun saavuimme bussiterminaaliin, kysyin kuskilta, mistä pääsen saarella olevaan Floresiin. Hän sanoi, ettei bussit voi ajaa sinne asti, koska tiet on niin kapeita (olin lukenut tuon jo netistä aiemmin ja valmistautunut kävelemään sinne), mutta että shuttle vie meidät perille.
Sullouduimme 5 tai 6 muun tyypin kanssa pakuun, missä ukko kertoi Zippy Zappyn päiväretkistä mm. Tikaliin. En jaksanut kuunnella, koska en ole vielä huomenna menossa sinne ja tiedän, että täällä on muitakin firmoja, vaikka mies muuta väittikin. Neljä muuta naista varasi Tikalin reissun ja bussiliput mitään kyseenalaistamatta, joten itse olin vain hiljaa.
Kävimme matkalla ostarilla nostamassa rahaa, ja automaatti vei 10% komission nostosta. Kalliiksi tulee jos nostelee pieniä määriä kerralla. Nostin 400 quetzalia eli reilu 40€, mutta tililtä meni 441 GTQ. Pitää koettaa huomenna levänneillä aivoilla miettiä, miten toimin rahojen kanssa. Minulla on enää 100 USD käteistä, koska suurin osa niistä meni Belizessä, johon upposi muutenkin ihan sikapaljon enemmän rahaa, kuin mitä olin kuvitellut. Joudun ehkä skippaamaan joitain päiväreissuja jatkossa tai tekemään ne omatoimisesti ilman kyytiä tai opasta. Onneksi olen maksanut etukäteen jo kaikki bussimatkat ja lennot, joten suurin osa majoituksista on sellaisia välttämättömiä menoja enää. Budjetissa on myös hieman joustovaraa, sillä olen liioitellut taksimatkoihin 200€, mikä ei varmaan täyty.
Matkojen pakkomyyntiä ja naisten holhoamista
Ajoimme shuttlella ZZ:n toimistolle, missä jouduin kuuntelemaan ikuisuuden äijän jorinaa naisten lipuista, matkoista ja rahoista. Olin hiestä märkä ja lopen uupunut, halusin vain hostellille, mutta pysyin tyynenä. Lopulta jatkoimme matkaa, mutta tällä kertaa tuktukilla. Änkäydyimme naisten kanssa kolmestaan takapenkille isoine reppuinemme ja käsilaukkuinemme ja kuski hyppäsi ohjaksiin. Hän heitti meidät omiin majapaikkoihimme ja tajusin että matka oli niin lyhyt, että olisin voinut kävellä sen parissa minuutissa.
Täällä miehillä on tapana liioitella naisten tarvitsemaa apua ja esim. Belizessä oli ihan normia, että kun astut ulos veneestä, niin vaikka siinä on kaiteet ja portaat, niin joku mies on laiturilla varoittelemassa ja pitää sinua kädestä. Meksikossa myös miehet avaa auton oven ja johdattelee naisen autosta kädestä pitäen ulos. En ole tottunut tuollaiseen, joten se tuntuu hieman oudolta ja vähän sellaiselta, että ”joo kiitos mutta selviän tästä yksinkin”.
Sama kun Meksikossa olin ruokakaupassa ja kannoin ostoksia sylissäni, niin kassalta rienti joku jätkä kysymään jos tarvitsen apua kantamuksieni kanssa. Tajusin jälkeenpäin, että minun olisi varmaan pitänyt lykätä ostokset sille tyypille, ja ehkäpä hän piti kieltävää vastaustani epäkohteliaana. En ole mikään sosiaalisten tilanteiden ekspertti, joten varsinkin vielä tällaiset kulttuurisidonnaiset jutut tuottaa välillä vaikeuksia. Olen tottunut pärjäämään yksin, kun taas monessa paikassa yksin kulkevat naiset näyttävät miesten silmissä avuttomilta.
Hostelli yllätti iloisesti
Mutta joo, pääsin vihdoin kirjautumaan sisään tänne Hotel Petén Expressiin. Sain aamupalaliput tuleville aamuille, wifin salasanan sekä lopuksi pyyhkeen ja huoneen/lokeron avaimen 100 quetzalin panttia vastaan. Yöpyminen viideltä yöltä on joku reilu 80€. Huone on suht tilava dormiksi, sängyt on siistit ja laadukkaat, lokerot tarpeeksi isot (toisin kuin esim. Playalla Sayab-hostellissa, minne ei mahtunut kuin käsilaukku hät’hätää).
Täällä on kolme kerrossänkyä, joissa on 120 cm sängyt. Jokaisessa sängyssä on lukuvalo ja kaksi pistoketta seinässä. Sain onneksi nurkassa olevan alasängyn. Kaikkein parasta on, että huoneessa on tuulettimen lisäksi ilmalämpöpumppu ja se on päällä (toisin kuin taas Playalla – missä kaikki oli huonosti, heh..). On myös ihanaa maata puhtaissa valkeissa lakanoissa, mitkä on kuivat! Sekä Jukatanin niemimaalla että Belizessä kaikki oli märkää, kosteaa, nihkeää ja tahmeaa. En osannut kuvitella etukäteen millaista tropiikissa on, mutta kyllä siihen tottui aika nopeasti, vaikka se tuntuikin epämiellyttävältä.
Kävin ensitöikseni suihkussa kun tulin tänne, ja täällä on jopa lämmin vesikin. Suihkussa on tosin aika huono paine, mutta pääasia että kylpyhuone/vessa on siisti eikä täällä ole ”itsemurhasuihkua”, mikä on tyypillinen Guatemalassa. Kerron siitä myöhemmin lisää, sillä olen varma että muistan nähneeni jonkun tulevan majapaikan kuvissa kyseisen virityksen. Suihkusta tultua testasin, että wifi toimii, ja se onneksi toimii hyvin täällä huoneessa.
Epäröiden tutustumaan ympäristöön
Ajattelin ensin, etten jaksa lähteä enää mihinkään, mutta päätin sitten kuitenkin käydä hieman kävelyllä ja etsimässä jotain syömistä. Respan tyyppi moikkaili iloisesti kun lähdin ulos, kysyin häneltä aiemmin että onko täällä turvallista kävellä yksin, ja sain myönteisen vastauksen. En oikein tiennyt minne mennä, joten siinä tapauksessa menen aina rantaan (jos olen veden äärellä). Katselin hetken Petén-järveä ja järven toisella puolella olevaa Santa Elenaa. Mietin, pitäisikö kävellä veden päälle rakennetun maakaistaleen ja sillä kulkevan tien kautta maihin ostarille, mutta koska pimeys oli jo laskeutumassa pikkuhiljaa, en uskaltanut lähteä kävelemään.
Huomasin sitten jonkun Macaw restobarin ja menin lukemaan sen ulkona olevaa menua. En muistanut väsyneenä espanjankielisiä ruokien nimiä edes, mutta menin silti epäröiden sisään. Alakerta oli tyhjänä ja siellä oli vain kaksi miestyöntekijää, joten päätin suunnata kattoterassille, missä olin nähnyt jonkun pariskunnan istuvan. Baarimikko tuli antamaan menuja, mutta luulin tulleeni johonkin eri paikkaan, koska se näytti baarilta toisin kuin alakerran ruokapaikka. Kysyin vaan ”comida?” (ruoka) ja jäbä osoitti toista kädessäni ollutta listaa.
Menin pöytään istumaan ja ajattelin ottaa riskin tilaamalla quesadilla con pollon, vaikken muistanut millainen se on. Onnekseni eteen tuotiin jonkun ajan päästä todella hyvältä näyttänyt ja erinomaiselta maistunut annos, ja samassa muistin, että kyseinen ruokalaji on taitetun tortillan sisään laitettua täytettä ja juustoa (juusto ”queso”). Valitettavasti moni ruoka tarjoillaan pico de gallon kanssa, missä on korianteria. Itselläni on se geeni, että korianteri maistuu saippualle, mutta koetan tottua siihen pikkuhiljaa, vaikka se maistuukin suussani ihan hirveälle. Toiset maistaa sen hyvänä yrttinä, mutta toiset taas saippuana.
Söin annoksen ja jäin istumaan vielä hetkeksi ohi kulkevia ihmisiä katsoen. Moni ajoi skootterilla niin, että kyydissä oli neljäkin ihmistä. Ihan yleinen näky on että vanhemmat ajavat vauvojen ja taaperoiden kanssa, osa roikottaa lasta kainalossa, osa koettaa pitää sylissä. Kellään ei tietenkään ole kypärää, mutta se nyt ei enää yllätä.
Yksinäisyyden aalto
Vieressäni istunut pariskunta kysyi espanjaksi baarimikolta, mikä on wifin salasana. Olisin halunnut itsekin tietää sen, mutta en kohta enää muistanut mikä salasana on espanjaksi (muistan nyt että se on ”contraseña” tai ”clavo”), joten en voinut kysyä keneltäkään. Tuon mitättömän pienen asian takia – ja varmaan osittain viime päivien stressin, väsymyksen, kaiken uuden prosessoinnin ja Belizestä lähdön myötä, tunsin oloni yhtäkkiä todella yksinäiseksi (edit: naurahdin itselleni nyt näin jälkeenpäin: >älä tiedä wifin salasanaa, >elämä pirstaleina). En muista että olisin tuntenut tuota tunnetta sen jälkeen kun asuin Espanjassa 8 vuotta sitten.
Viihdyn normaalisti yksin, enkä nyttenkään siis kaipaa mitään matkaseuraa tänne, mutta tajusin miten helppoa minun oli olla Belizessä, kun pystyin kommunikoimaan siellä kaikkien kanssa milloin vain, pystyin kertomaan miltä minusta tuntuu, mitä halusin tehdä, ymmärsin mitä toinen vastaa, miten minun halutaan toimivan missäkin tilanteessa yms. Täällä kukaan hostellin respaa lukuunottamatta ei puhu englantia. Tiesin sen etukäteen ja törmäsin siihen Meksikossakin, mutta nyt se tuntui jotenkin todella raskaalta. Kaipasin takaisin Belizeen ja tuli ikävä ihmisiä, jotka tapasin siellä. Toisaalta Belizessä ollessa viime päivät tuntuivat siltä, että halusin jo kotiin.
Tulin sitten takaisin hostelliin ja itkin muutaman kyyneleen pitkästä aikaa. Ei se ollut mitään yhhyhhyyyynyyyh-itkua, vaan kyyneleet vaan vierivät silmistä hetken aikaa ja tunne laantui sitten. Luultavasti tuo johtui vaan väsymyksestä ja ylivirittyneestä tilasta, kun pitää muokata aivoja taas kerran koettamaan ymmärtää espanjaa ja tulla toimeen sillä. Nyt on jo paljon parempi olo ja odotan hyvillä mielin tulevia päiviä täällä. Tämä vaikuttaa näin ensinäkemältä kivalta ja rauhalliselta pikkukylältä, jonka sokkeloisilla pienillä kujilla saa varmasti ajan kulumaan. Niin ja aion myös käydä siellä Tikalissa varmaan viikonloppuna. Kello on 22:05 ja muut huoneessa olijat sammuttivat valot, joten taidan itsekin vielä valita kuvat tähän ja lopettaa näppiksen rapistelun. Tai ehkä lisään kuvat huomenna ja menen vaan nukkumaan..
Jatkuu kuvien jälkeen..
—
Lauantai 23.2. Jooh, en saanut sitten julkaistua tekstiä aiemmin. Olo on edelleen aika vetämätön ja hutera, mutta se johtuu varmaan tästä paahtavasta helteestä. Nyttenkin on +34, mikä on ihan liikaa kylmyyteen tottuneelle. Ei pitäisi valittaa, mutta onhan tämä aika raskasta pidemmän päälle. Onneksi olen menossa parin viikon päästä takaisin Meksikoon, missä vuorilla pitäisi olla edes hieman viileämpi. Toivon mukaan. Tiesin tottakai millaiseen ilmastoon olin tulossa, mutta ei tätä voinut kuvitella etukäteen. Onneksi yöllä/huoneessa sentään on viileää. Olen nukkunut pitkähihainen paita päällä, koska ilmastointi on niin kovalla, ihanaa.
Olen nyt ollut 2-3 päivää täällä Floresissa. Pitkiä aikoja ei ole jaksanut ulkona viettää, mutta olen saanut hieman käveltyä ja tutustuttua ympäristöön. Tämä saari on todella pieni ja sen kävelee ympäri nopeasti. Löysin jonkun kahvilan/lounaspaikan, missä otin appelsiini-porkkana-inkivääri smoothien ja nacho-kana-salsa pannun. Ruoka oli hyvää, mutta siinä päällä ollut munakas oli raaka sisältä. Söin sen salmonella-pelosta huolimatta.
Kävin myös eilisiltana mantereella Maya Mall -ostoskeskuksessa juomassa suklaapirtelön. Takaisin tullessa näin tuossa saaren ja mantereen yhtymäkohdassa paikallisen yhteisön naisia myymässä perinteisiä ruokia, ja perheitä viettämässä aikaa. Ostin maissivanukkaan (el manjar guatemalteco) ja menin istumaan varjoon. Katselin myös auringonlaskua ja kävelin takaisin hotellille.
Maple y Tocinossa brunssilla. Annos oli 75 GTQ eli vajaan kympin. Ei täällä mitenkään erityisen halpaa kyllä ole.
Maya Mall -ostoskeskus.
El manjar guatemalteco on maissijauhosta, maidosta, sokerista ja kanelista tehty perinteinen vanukas. Tässä vaiheessa aivoni toimivat sen verran, että sain kysyttyä maya-tytöltä espanjaksi mitä jälkiruoka sisältää 😀
Pakkomyynti ja liehittely jatkuu
Matkalla hotelliin samalla kadulla olevan matkatoimiston tyyppi pysäytti minut ja menin kysymään infoa Tikalin päiväretkestä. Firman omistaja on varmaan eurooppalainen, mutta hän pyysi siihen jonkun guatemalalaisen miehen esittelemään vaihtoehtoja, ja mies tarjoutui innokkaasti oppaakseni. Mietin jo reissun varaamista, kunnes hän alkoi pyytää minua ulos, baariin, veneajelulle ja ties minne ja kehui ulkonäköäni. Ei paljoa kiinnosta mennä mihinkään retkelle tuollaisen oppaan kanssa. Haluan tietoa mayoista enkä kuulla mitään bullshittiä. Muutenkin nämä paikalliset miehet on ihan omaa luokkaansa.
Olin lukenut netistä varoituksia catcallingista, mutta en voinut kuvitellakaan että miehet olisivat näin päällekäyviä. Naista katsotaan häikäilemättä päästä varpaisiin, huudellaan perään, huokaillaan ja muuta vastaavaa. Pystyn ignooraamaan kaikki huutelut ja muun viattoman, mutta kyllä tuollainen suoranainen ahdistelu ärsyttää. Luulin olevani immuuni kaikelle ja pystyväni vain olemaan normaalisti, mutta täällä joutuu väkisinkin olemaan koko ajan varuillaan, mikä on henkisesti rasittavaa. En pysty enää esim. kulkemaan shortseissa vaan joudun olemaan legginseissä etten herättäisi yhtään enempää huomiota. Täällä on todella vähän länkkärin näköisiä turisteja, joten erotun joukosta pituuteni, laihuuteni ja vaalean ihoni takia.
Santa Elenassa on mm. Burger King ja muut länkkäriliikkeet. Ihan eri tunnelma kuin täällä saaren autenttisella puolella.
No, onneksi jatkan matkaa tiistaiaamuna, ja Atitlanilla pitäisi olla jo enemmän reppureissaajia ja muita naisturisteja. Mutta pitää sitä ennen etsiä joku järkevä firma, jonka kautta saan kunnollisen oppaan sinne Tikaliin. Tulin tänne paikkaan ainoastaan niiden raunioiden takia ja haluan siellä myös käydä. Alue on 16km laajuinen, joten en viitsi yksin lähteä sinne summa mutikassa tarpomaan, ja muutenkin ilman opasta moni asia jää pimentoon. Pitää myös ennen matkan jatkamista käydä pesemässä taas pyykkiä jossain.
Tunteiden vuoristoradassa
Ainiin, siitä piti vielä kirjoittaa, mikä osaltaan on aiheuttanut masentunutta mielialaa, on jälleen kerran ihmisten köyhyys ja maailman epätasa-arvo. Eilen illalla vastaani tuli noin 6-vuotiaita poikia myymässä purkkaa ja pieniä pähkinäpusseja. Teki mieli itkeä ja kyyneleet jo nousivat silmiin. Saatan vaikuttaa päällepäin hyvinkin rationaaliselta ja ehkä etäiseltäkin ihmiseltä, joka ei liiemmin näytä tunteitaan, mutta sisältä olen hyvin empaattinen ja itken helposti jos näen, että esimerkiksi lapsilla on huonot oltavat.
Olen meinannut itkeä myös siitä, kun katson miten kauppiaat ajavat painavia myyntikärryjä paahtavassa helteessä. Tulee syyllinen olo siitä, että olen matkustanut tänne, enkä silti voi ostaa koko myyntikärryä tyhjäksi tai pelastaa kadulla vaeltavia lapsia. Tiesin, että tulen tuntemaan näitä tunteita, sillä olen itkenyt aiemmin Meksikon reissujen takiakin näiden samojen asioiden tiimoilta.
Hyviäkin asioita on ja olen suurimman osan ajasta ihan hyvillä mielin. On mukava nähdä, että täällä välitetään ympäristöstä ja monessa paikassa on kieltoja, ettei järveä saa roskata, ja espanjankielisiä tekstejä, että luonto tarvitsee meidän apua <3 Myös kasvillisuuden rehevyys on ilo silmälle. Iltaisin rantakadun puissa on uskomaton lintujen sinfonia, ihan kuin olisi sademetsässä. Täällä on myös pieniä suloisia liskoja seinien vierustoilla 🙂
Järvellä käyvää liikennettä on myös hauska seurata. Kaikki kulkevat täällä pienillä veneillä, joiden lisäksi autoja varten on omat lauttansa, eli käytännössä iso ponttoonilaituri, jonka perässä on moottori. Yritinkin äsken kuvata ohi ajanutta autokuljetusta tästä hotellin terassilta, kun poliisit ajoivat ohi samaan aikaan. Käännyin hetkeä myöhemmin katsomaan poliiseja ja he nauroivat kun näkivät minun kuvaavan ”lauttaa” ja vilkuttivat iloisesti 😀
Mutta sellaista. Kello on puolessapäivässä ja pitäisi alkaa etsiä jotain ruokaa pikkuhiljaa. Tästä nyt tuli valitettavasti vähän tällainen valitusteksti, mutta en ala kaunistelemaan mitään, vaan kerron mitä oikeasti ajattelen. Moni on kehunut rohkeuttani, mutta en halua antaa kuvaa, että tämä maailmankolkka olisi joku paratiisi missä vaan maataan palmujen alla maisemia ihaillen ja latinomusiikkia kuunnellen.
Tiesin, ettei reissu tule olemaan mitään ruusuilla tanssimista, ja itseni tuntien tiedän että olen varsinkin väsyneenä negatiivisuuteen ja melankoliaan taipuvainen, joten osaan tunnistaa nämä merkit ja tiedän mistä mikäkin tunne johtuu. Tämä on toisaalta ihan hyvä matka itseensä. Vaikka välillä tulee olo, että haluaisi jo palata takaisin kotiin, tiedän etten sitä tule tekemään, koska en ole luovuttaja. Espanjassa olo oli myös vaikeaa, mutta jälkeenpäin ajateltuna se kasvatti minua todella paljon ihmisenä. Suomessa ja arkioloissa itsensä haastaminen on vaikeaa, kun ympärillä kaikki on tuttua ja turvallista.
Vaikka välillä tekee mieli itkeä ja olo on tosi paska, olen silti sitä mieltä, että jokaisen tulisi kokea tällainen pidempi reissu oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Joku oli kirjoittanut Caye Caulkerissa vessan seinään: ”When you climb on mountain, you no longer see it”, joka mielestäni kuvaa sitä, että ensialkuun vaikeudet näyttävät ylipääsemättömiltä, mutta kun olet ponnistellut voitavasi niiden eteen, niin asiat näyttävät paljon paremmilta.
Tiedän, että kun tämä kaikki on ohi, tulen myöhemmin muistelemaan kokemuksiani lämmöllä (kaikella tällä yli +30 asteen). Meillä on vain tämä yksi elämä, enkä halua viettää sitä kotona maaten vain siksi, että se olisi helpoin ratkaisu. Pidän yleensä itseäni rutiinien orjana ja vastustan muutosta, mutta kaipa minussa joku sisäinen seikkailijakin sitten on, kun näin hulluista asetelmista itseni jälleen kerran löydän.
Luonto ja ympäristö on kaunista <3
Loppusanat: Tekstien kirjoittaminen kestikin niin pitkään, että olo alkoi olla nälän vuoksi jo sen verran heikko, etten viitsinyt lähteä etsimään ruokapaikkaa, vaan tilasin kolme tacoa (55 GTQ, ei paha) tässä hotellin ravintolassa 🙂 Maha tuli tosi täyteen ja piti väkisin syödä viimeiset rippeet. Viereiseen pöytään tuli maya-naisia ja pieni lapsi, joiden juttuja on kiva kuunnella. Kohta menen suihkuun ja huoneen viileyteen. Olen istunut nyt 4 tuntia täällä ravintolassa, aamupalasta lähtien.
Onneksi aurinko meni pilveen, niin on edes hieman viileämpi olo. Muistan Suomessa viime kesän, kun oli yli 30 asteen helteet ja olin keittiöllä töissä, tunsin huimausta, kädet vapisi ja aivot oli ihan sumussa. Nyt on hieman samanlainen olo, mutta kyllä se siitä. Tiedänpähän nyt millaista on tropiikissa, ja perun puheeni siitä, että haluaisin joskus muuttaa sademetsään 😀
Kylläpä tekee hyvää 🙂 Ja kaiken lisäksi korianteri tuli ylimääräisenä, että sain noukittua sen pois.