Throwback Thursday: Vehreä Costa Rica ja mainettaan parempi San José

Tässä juttusarjassa palataan kootusti kahden vuoden takaiseen reppureissuun, jonka aikana kiertelin Keski-Amerikassa tutustuen muinaisiin intiaaniraunioihin, upeaan luontoon, alkuperäiskansojen kulttuuriin ja herkulliseen ruokaan. Edelliset osat: Meksiko 1 | Belize | Guatemala 1 | Guatemala 2 | Meksiko 2 | Meksiko 3 | Panama

Costa Ricasta on kaikkein vähiten kuvia, koska muistikortti on korruptoitunut, ja useimmista kuvista on vain Facebookista ladatut pikselimössökopiot jäljellä. Pahoittelen siis laatua.

Costa Rica on yksi Keski-Amerikan suosituimpia maita toteuttaa luontomatkailua. Maa on prosentuaalisesti pinta-alaansa nähden suojellut eniten luontoaan koko maailmassa. Costa Ricalla ei ole armeijaa, joten puolustusmenoihin uponneet rahat on voitu panostaa mm. luonnonsuojeluun. Suosittuja luontokohteita ovat sekä Karibian- että Tyynenmeren rannikot, Monteverden sademetsä sekä lukuisat tulivuoret, kuten Arenal ja La Fortuna.

Itse päädyin viettämään pääosan ajastani pääkaupunki San Joséssa. Panamasta tullessa näin kuitenkin Tyynenmeren puoleista rannikkoa, sillä poikkesimme useampaan kohteeseen matkan varrella. Rantakohteista suosittuja ovat esimerkiksi Herradura, Jaco, Puntarenas, Uvita ja Tamarindo. Monteverden pilvimetsissä taas on paljon ekoturismiin keskittyviä lomakyliä. Minua olisi kiinnostanut vierailu kahvitiloilla, mutta sesonki ei ollut otollinen, sillä sadonkorjuu oli juuri päättynyt edellisessä kuussa. Löysin kuitenkin paljon tekemistä myös pääkaupungista, vaikka moni sitä onkin haukkunut.

Kuivan kauden aikaan Costa Rica ei ollut vehreimmillään, mutta San Josésta pystyi silti löytämään kivoja puistoja. Maa heräsi suojelemaan luontoaan 1970-luvulla, kun silloinen sosialistipresidentti Daniel Oduber Quirós otti ohjat käsiinsä ja määräsi mm. metsien ennallistamisesta ja luonnonvarojen suojelusta. Kaupungissa näkee selkeästi, että ympäristöä arvostetaan ihan eri lailla, kuin vaikkapa etelänaapurin pääkaupungissa Panamássa. San Josén kaduilla ei ole hirveämmin roskia, kierrätysastioita on joka kulmalla, ja lisäksi esimerkiksi vanhoja puita on karsittu siten, että sähköjohdot kulkevat puiden läpi (versus että puut olisi kaadettu kokonaan).

Costa Ricassa on Keski-Amerikan alhaisimmat rikostilastot, mutta San Joséa pidetään silti vaarallisena kaupunkina. Mielestäni siellä ei kuitenkaan tuntunut mitenkään erityisen vaaralliselta, ja kaiken lisäksi poliiseja on näkyvästi katukuvassa, etenkin pyöräpartioita. Toisaalta San José oli ainoa kohde, jossa minut yritettiin ryöstää, mutta selvisin siitäkin revenneellä laukulla.

Olin nimittäin eräänä päivänä kävelemässä ympäriinsä, ja kannoin kangaskassia selässäni. Tuota ei suositella missään päin maailmaa, mutta ajattelin, ettei vesipullo ja aurinkorasva nyt niin arvokkaita ole. Puhelin ja rahat olivat toki eri paikassa. Jossain vaiheessa tunsin, kun joku tarttui laukkuuni, ja käännyin ympäri. Otin laukun selästä ja jatkoin matkaa. Myöhemmin kahvilassa huomasin, että kadulla takanani ollut mies oli viiltänyt laukun kyljen auki.

Osviittaa vaarallisuudesta sai myös bussiasemalla, missä peräti matkatavaroiden käsittelijöillä oli aseet vyöllä. Monen viraston ja muun palveluliikkeen edustalla seisoi aseistettuja vartijoita. Toisaalta poliisit eivät olleet raskaasti aseistettuja, kuten vaikkapa Meksikossa, missä poliiseilla on defaulttina kypärät, luotiliivit ja rynnäkkökiväärit.

Mutta näkyvän järjestyksenvalvonnan takia kaduilla ei näkynyt mitään järjestyshäiriöitä eikä muutakaan ihmeellistä. Poliisit valvoivat myös laittomia katukauppiaita, jotka pitivät hedelmäkojujaan milloin minkäkin kadun kulmassa. Kun poliisit lähestyivät, antoi yksi myyjistä merkin, jonka jälkeen kaikki keräsivät kamppeensa ja juoksivat muualle.

Costa Rica oli monella tapaa kaikista muista käymistäni Keski-Amerikan maista poikkeava. Välillä tuntui siltä, kuin olisi ollut Euroopassa. Keskustassa kadut on suhteellisen hyvässä kunnossa, samoin rakennukset. Rakennuskanta poikkeaa muutenkin aika lailla monesta naapurivaltion kaupungista.

Myös ihmiset ovat eri näköisiä. 90 % costaricalaisista on eurooppalaisten jälkeläisiä ja vain 1 % polveutuu intiaanikansoista. Tämä johtuu siitä, että eurooppalaisten valloittajien mukanaan tuomat sairaudet tappoivat lähes koko Costa Rican alkuperäisväestön. Näin myös orjatyöntekijöitä oli vähemmän, ja valloittajien kiinnostus maahan jäi vähäiseksi. Se vaikutti edelleen arkkitehtuuriin, eikä espanjalaistyylisiä rakennuksia ole samalla tavalla tiuhaan kuin muissa Latinalaisen Amerikan maissa.

Tänä päivänä Costa Ricassa on yksi maailman korkeimmista eliniänodotteista, samaa luokkaa kuin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Myös terveydenhuolto on huipputasoa. Yhdysvalloista ja Kanadasta tehdäänkin paljon terveysmatkailua Costa Ricaan. Monet costaricalaiset lääkärit kouluttautuvat Euroopassa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa ja palaavat takaisin kotimaahansa. Ylipäätään kouluttautuneisuus on Latinalaisen Amerikan korkeimpia. Lukutaitoisten osuus on noin 98 %, ja 51 % on suorittanut lukion (OECD, 2017).

Osallistuin eräänä päivänä kolme tuntia kestäneelle San José Free Walking Tourille, jonka aikana kuulimme paljon monipuolista infoa maan tilanteesta. Opas oli ihan super asiantunteva ja tiesi paljon historiasta sekä yhteiskunnallisista ja sosiaalisista asioista. Tuo olikin ehkä paras tour, millä olen ollut. Kiertelimme ensin keskustassa, missä näimme mm. sosiaali- ja terveysministeriön rumat rakennukset, joista toinen oli voittanut aikanaan oikein palkinnonkin betonibrutalismistaan 😀

Kävimme myös entiseen armeijan tukikohtaan sijoitetussa kansallismuseossa, missä näimme mm. Palmar Surin alueelta löytyneitä isoja Diquís-kivipalloja, joiden merkitys lienee ollut uskonnollinen. Kivipallot ovat peräisin Aguas Buenasin (200 eaa.–800 jaa.) ja Chiriquín (800–1550) kulttuureista. Pallojen valmistustapa on tuntematon. Diquís-pallot lisättiin Unescon maailmanperintökohteisiin vuonna 2014. Kansallismuseon jälkeen kiersimme hetken myös jademuseossa.

Mitä muuta San Joséssa sitten voi tehdä? Aiemmin mainitut puistot on kyllä ehdottomasti kaupungin suola. Etenkin kaupungin itäpäässä on paljon kivoja puistoja, kuten Parque Morazán ja Parque Nacional. Morazánissa sijaitsee meksikolaisen kuvanveistäjän pronssiset siivet, joita löytyy myös paristakymmenestä muusta maailman metropolista. Siivet ovat suosittu kohde kuvan ottamiseen.

Itäpään reissulla kannattaa käydä kahvilla Cafetería Incluyemessa. Se työllistää pelkästään kuuroja ja muita vajaakuntoisia henkilöitä, jotka putoaisivat muuten yhteiskunnan marginaaliin etenkin työmarkkinoilla. Kahvilan seinällä on kiva vanhojen valokuvien näyttely. Kävin itse kahvilassa syömässä herkullista suklaakakkua. Idästä löytyy myös Chinatown, kuten varmaan kaikista suurkaupungeista.

Keskustassa puolestaan kannattaa käväistä kiertelemässä vuonna 1880 rakennetussa kauppahallissa. Sieltä löytyy yli 200 myyntikojua, ja mitä kauppahallissa ei myydä, sitä ei tarvita. Ydinkeskustan laitamilla kadut muuttuvat hieman ränsistyneemmiksi, mutta mielestäni sielläkin oli ihan kiva kuljeskella. Kaduilla on kova hulina ja meteli, kun myyjät kaupittelevat hedelmiä, rikkinäisiä puhelimia, vöitä, lottokuponkeja ja ties mitä. Katukauppiaiden myynti ei kuitenkaan ole ärsyttävän aggressiivista, kuten monessa muussa maassa.

Laitakaduilla kannattaa katsoa mihin astuu, sillä välillä eteen tulee mm. kannettomia katukaivoja. Ympärilleen kannattaa muutenkin katsella, sillä San José on tunnettu värikkäästä katutaiteesta. Graffiteja on aika lailla joka paikassa, kun astuu muutaman kadun syrjemmälle pääkadusta. Myös keskustasta löytyy isoja muraaleja. Keskustan ulkopuolella kadut hiljenevät nopeasti, ja monin paikoin tuntuu kuin kulkisi autiokaupungissa.

Kaiken kaikkiaan San Josésta jäi todella positiivinen kuva, ja se on yksi harvoja suurkaupunkeja, joissa viihdyin viikon tuntematta missään vaiheessa tylsyyttä tai kyllästyneisyyttä. Aivan erilainen tunnelma kuin Panama Cityssä, josta olin juuri saapunut. Kaupungin fiilis oli rento ja ilmapiiri hieman samantyylinen kuin Meksikon pääkaupungissa. Hintataso oli about samaa luokkaa kuin Panamássa, mutta kuitenkin suht edullinen. Majoituin keskellä kaupunkia siistissä Del Paseo hostellissa, josta maksoin 48 euroa viikolta.

Costa Rican ruokakulttuurista ei jäänyt muuta erikoista mieleen, kuin friteerattu mainiokki (yuca). Kahvia nyt tietenkin kannattaa juoda ja tuoda. Itse ostin Reilun kaupan luomukahvia ihan ruokakaupasta.

Panamán jälkeen oli ihanaa kuljeskella väljillä leveillä kävelykaduilla ja poiketa pikkupuistoihin. Kaupungin siisteys oli myös kiitettävää. Kaiken lisäksi vaikka suojateitä oli vain harvakseltaan, antoivat autot yllättävän hyvin tietä jalankulkijoille. En myöskään kokenut samanlaista ahdistelua kuin Panamássa. Ihmiset vaikuttivat ystävällisiltä ja vieraanvaraisilta. Voisin helposti kuvitella palaavani Costa Ricaan vielä joskus, enkä silläkään kertaa kyllä skippaisi San Joseá!

San Josésta lensin lopuksi takaisin vielä Mexico Cityyn. Tuntui haikealta kuljeskella viimeisiä päiviä Meksikossa, sillä en tiennyt, milloin pääsen sinne takaisin. Ja en ole nyt kahteen vuoteen päässytkään, koska matka on peruuntunut jo kaksi kertaa sattuneesta syystä. Aion kuitenkin suunnata sinne takaisin heti kun olen saanut molemmat koronarokotteet. Toivottavasti Keski-Amerikan reissu saa silloin jatko-osan, sillä edellisellä kerralla en käynyt Nicaraguassa, Hondurasissa enkä El Salvadorissa lainkaan.

 

Alkuperäiset matkapäiväkirjat ja kattavasti tarkkaa infoa kohteista löydät täältä: 

Keski-Amerikan maista poikkeava Costa Rica

Ryöstöyrityksiä, poliisiväkivaltaa ja tullin ruokakoiria

Ps. Seuraa reissujani ja elämää matkojen välillä Instassa 🙂

#costarica #sanjosé

0 views0 comments