Throwback Thursday: Pettymysten Panamá, kaupunki johon en halua palata
Tässä juttusarjassa palataan kootusti kahden vuoden takaiseen reppureissuun, jonka aikana kiertelin Keski-Amerikassa tutustuen muinaisiin intiaaniraunioihin, upeaan luontoon, alkuperäiskansojen kulttuuriin ja herkulliseen ruokaan. Edelliset osat: Meksiko 1 | Belize | Guatemala 1 | Guatemala 2 | Meksiko 2 | Meksiko 3
(Teksti on oikeasti kirjoitettu torstaina, mutta sain koulujuttujen takia vasta tänään liitettyä kuvat ja julkaistua tämän.)
Jo lähtiessäni Mexico Citystä, minulla oli tunne, ettei Panaman reissu ole hyvä idea. Lentokone oli lähes tyhjä, enkä ihmettele, miksi kukaan ei halunnut lähteä kyytiin. Kun lähestyimme määränpäätä, katsoin lentokoneen ikkunasta Panaman kanavaa ja rannikon valloittanutta pilvenpiirtäjähelvettiä. En tuntenut minkäänlaista iloa tai innostusta. Panamanlahtikin oli ruskean liejun peitossa.
Laskeuduin Tocumenin lentokentälle Panama Cityn ulkopuolelle, missä odottikin Keski-Amerikan tiukimmat rajaproseduurit. Matkustajilta otettiin sormenjäljet ja valokuvat, ja matkatavarat ja matkustajat skannattiin. Lentokoneessa saatu maahantulokaavake jätettiin virkailijalle.
Päästyäni lentokentän aulaan, oli vastassa hirveä määrä taksikuskeja, jotka yrittivät tyrkyttää kalliita kyytejä. Suunnistin huutelevien mieslaumojen läpi prepaid-automaatille, josta koetin ladata saldoa liittymääni, että saan netin toimimaan. Kone nieli 20 dollarin setelin, mutta datapakettia ei kuulunut. Onneksi tajusin ottaa kuvan näytöstä, missä ilmoitettiin vikapäivystyksen numero.
Koska en saanut myöskään wifiä auki, että olisin tilannut 10 dollaria maksaneen Uberin, jouduin ottamaan taksin. Taksi maksoi 35 dollaria, mikä sai ärtymykseni nousemaan entisestään. Onneksi kuskina oli vanha mies, joka ei puhunut mitään matkan aikana, joten sain olla rauhassa.
Hostelli paljastaa todellisen luonteensa
Olin varannut majoituksen Siriri hostellista aivan keskustasta. Hostelli näytti päällepäin ihan kivalta, mutta vähänpä tiesin siinä vaiheessa. Respassa oli vastassa yksi ärsyttävimmistä ihmisistä, kenet olen koskaan tavannut. Mies läiski ohi kulkevia naisia takapuolelle ja ahdisteli muutenkin.
Huoneeseen päästyäni aloin selvittää prepaid-asiaa. Olin yli kaksi tuntia Whatsappissa espanjankielisen aspan kanssa, koska rahojen palautus ei meinannut millään onnistua. Minulla olisi pitänyt olla mm. panamalainen pankkitili. Lopulta sain hyvityksen Claro-liittymälleni Guatemalan quetzaleina, jolla nyt ei käytännön kannalta ollut mitään väliä. Saldo hupeni todella nopeasti, ja pian olin taas Wifin varassa. Hostellin nettiyhteys oli uskomattoman hidas, ja kuvien lataaminen blogiin kesti lähes kolme tuntia.
Ehdin olla majapaikassa yhden yön, kunnes huomasin käsissäni hyönteisen puremia. En ajatellut siinä vaiheessa vielä mitään, mutta seuraavan yön jälkeen aloin epäilemään luteita. Katsoin patjaa, mutta en nähnyt mitään. Tyynyssä oli kuitenkin selkeästi luteen paskaa. Tämä oli ollut suurin pelkoni koko reissulla, mutta yllättävän rauhallisesti suhtauduin. Aloin miettimään, miten etenen seuraavaksi. En voinut vain ottaa ja lähteä, koska ensin olisi käsiteltävä kamat läpikotaisin, ettei niissä vain olisi mitään. Olin onneksi jostain syystä pitänyt reppua koko ajan kiinni ja sadesuojaan käärittynä.
Lähdin kaupungille etsimään permetriiniä. Sitä olikin yllättävän hankala löytää. Kävin supermarketissa ja apteekissa, ja lopulta löysin eläimille tarkoitetun tuholaissuihkeen. Ostin myös höyryttimen, koska olin lukenut, että kuuma höyry 10 sekunnin ajan tappaa luteiden kaikki asteet. Otin yhteyttä myös suomalaiseen tuholaistorjujaan, jolta sain lisävinkkejä. Mies sanoi, että mahdolliset luteet kuolevat, jos tavarat vie 60-asteiseen saunaan kahdeksi tunniksi.
Hostellilla suihkutin sängyn märäksi permetriinillä, vein kaikki tekstiilit tyhjiöpusseissa pesulaan ja pyysin mahdollisimman kuumaa pesua. Heitin tyhjiöpussit roskiin ja kävin ostamassa uusia, joihin pakkasin puhtaat vaatteet. Vein repun kylpyhuoneeseen ja heitin osan pikkukrääsästä pois. Höyrytin reppua varmaan kolme kertaa ja sumutin sen permetriinillä. Olin jo ennen reissua valellut reppuun BioKill-sumutetta ihan vaan varmuuden vuoksi.
Sain operaation valmiiksi vasta seuraavana päivänä, joten jouduin nukkumaan vielä yhden yön ludesängyssä. Valitin asiasta respaan, mutta mies kadotti siinä vaiheessa englannin taitonsa ja suuttui, kun sanoin, että lähden helvettiin täältä. Pyysin rahoja takaisin, ja sainkin käyttämättä jääneistä öistä rahat pois.
Majapaikan vaihto
Puin ostamani uudet vaatteet päälleni ja marssin toiseen hostelliin, joka oli onneksi kävelymatkan päässä. Sophias Hostel PTY:ssä oli todella mukava naisomistaja, ja sain vihdoin huokaista helpotuksesta. Hostelli ei ollut mitenkään erityisen kaunis, mutta oli se sentään puhdas.
Majoituin sekadormissa, mutta en jaksanut välittää. Keski-ikäiset miehet olivat onneksi suht hiljaisia majoittujia. Toisena yönä majapaikkaan tuli vanha jenkki-nainen, jonka seurauksena huone räjähti todella sotkuiseksi. Jatkoin kaiken varalta kamojen höyryttelyä ja sumuttelua, vaikka en uskonutkaan, että luteita olisi lähtenyt mukaan. Myöskään uusia puremia ei enää ilmaantunut. Myöhemmin kotiin päästyä heitin repun läppäreineen kaikkineen kolmeksi tunniksi 90-asteiseen saunaan. En ole nähnyt luteita Panaman jälkeen. Tai no, enhän minä niitä sielläkään nähnyt, mutta oletan että niistä oli kyse.
Kummassakin hostellissa oli joka aamu sama aamiainen: pannukakkuja siirapilla tai suklaakastikkeella valeltuna, vähän hedelmiä sekä mustaa kahvia. Viikon jälkeen pannukakut alkoivat jo tökkiä.
Tuskailua kuumuudessa ja pakokaasun seassa
Panama Cityssä oli järjettömän kuuma ja kostea ilma. Viikon aikana jokaisena päivänä lämpötila oli noin +34 astetta ja ilmankosteus about 76 %. Olin ihan hiestä märkä, ja söin jäätelöä minkä ehdin. Ostoskeskus oli ainoa paikka, missä pystyi hengailemaan, sillä siellä oli ihanan viileä. Hostellissa ilmalämpöpumppu meni vasta illalla päälle. Kiertelinkin paljon sisustuskaupoissa ja istuin ravintoloissa. Söin viikon aikana vain Subissa, KFC:ssä ja Burger Kingissä, mikä jäi näin jälkeenpäin vähän harmittamaan. Mutta toisaalta, himoitsen edelleen KFC:n kanarullaa eli Twisteriä, joten ei siihen raha mennyt hukkaan 😀
Panama City ei ole ollenkaan sovelias jalankulkijoille, ja tästä olin lukenutkin jo etukäteen. Tiet on huonokuntoisia ja likaisia, ja jalankulkijoille sopivia ylityskohtia on vain harvakseltaan. Kaduilla oli myös ahdistavaa kulkea yksin, sillä miehet huutelivat autoista, osa jopa pysäytti auton, jotta olisi enemmän aikaa zoomailla ohi kulkevaa naista. Alla olevassa kuvassa valkealla nuolella merkattu, miten surkeat kävelykadut kaupungissa oli 😀
Eräänä päivänä olin etsimässä pääsyä rannalle, ja katsoin puhelimesta reittiohjetta. Joku paikallinen nainen lyöttäytyi seuraani ja sanoi, että kannattaa laittaa puhelin pois, sillä se lähtisi nopeasti kädestäni. Hän kertoi, ettei taksilla myöskään kannata ajella, koska on suuri riski joutua ryöstetyksi taksista noustessa. Hän kehottikin käyttämään ennemmin Uberia, joka ei erotu liikenteen joukosta.
Epätasa-arvoa lasihelvetissä
Tämä taisikin olla ainoa ystävällinen kohtaaminen paikallisten kanssa, ellei toisen hostellin omistajaa lasketa. Kadulla vastaan tulleet panamalaiset sekä kauppojen ja ravintoloiden asiakaspalvelijat olivat todella tympeitä, eikä asiakasta päin vilkaistukaan, saati että tervehdystä olisi kuulunut. Suurin osa ihmisistä näytti elämäänsä kyllästyneiltä, kiireisiltä ja ärtyneiltä. Aivan täysin päinvastainen kuva, mihin olin törmännyt muualla Keski-Amerikassa.
Panama on yksi koko maailman nopeimmin kasvavista talouksista ja harvoja Latinalaisen Amerikan maita, jonka asukaskohtainen BKT ylittää 10 000 dollaria. Keskustan ympärillä on hökkelikyliä, mutta keskustassa ihmisten elinolot näyttivät päällisin puolin paremmilta. Tulotaso on Keski-Amerikan korkein, mutta ihmisten kasvoilla se ei näkynyt.
Panama Cityssä tuloerot kumuloituvat, ja kaupungissa on paljon varallisuutta pienen piirin käsissä. Monet moderneista pilvenpiirtäjistä on ulkomaisten pankkien, hotellien ja muiden firmojen omistuksessa, ja ne on rakennettu käytännössä orjatyöllä (laittomia siirtolaisia hyväksi käyttämällä), vähän samoin kuin Lähi-idän modernit lasikeskustat. Keskusta myös laajenee jatkuvasti, mikä aiheuttaa kasautuvia ongelmia.
Minua ei tuollainen ympäristö kiehdo yhtään. Kun edes katson näitä pilvenpiirtäjien kuvia, tulee ahdistunut olo. Jotenkin tuollainen ympäristö on niin keinotekoinen, liian täysi ja tukahduttava, ettei siellä kyllä mielellään vietä aikaa. Koko keskustan ranta-alue on myös yksityisten kiinteistöjen omistuksessa, joten rantaan ei ole helppoa pääsyä. Onneksi löysin lopulta yhden reitin, josta pääsin vähän väljemmille vesille.
Joissain paikoin, missä luonto pääsi pikkuisen pilkahtamaan esiin, kasvoi kivoja kukkia ja kukkivia puita. Ne toivat edes pientä iloa ruuhkan ja pakokaasun täyttämiin kävelyretkiin.
Konkistadorien perustama Panamá Viejo
Tutustuin hostellissa sveitsiläiseen reppureissaajaan, jonka kanssa otimme eräänä päivänä Uberin Panaman vanhista vanhimpaan kaupunkiin. Paikka on tätä nykyä raunioina, mikä luo erikoisen kontrastin taustalla näkyvälle modernille keskustalle. Panamán kaupunki on suht nuori, ja se on alunperin perustettu espanjalaisten toimesta vuonna 1519. Alueella on kuitenkin ollut asutusta jo 12 000 vuotta, mutta espanjalaiset tuhosivat alkuperäiskulttuurin suurelta osin. Panamá on ollut strategisen sijaintinsa vuoksi eri tahojen intresseissä aina merirosvoista kolumbialaisiin ja Yhdysvaltoihin.
Panamá Viejo on nykyään Unescon maailmanperintökohde. Kiertelimme jonkun aikaa alueella, ja ihailin lähinnä erikoisia puita ja kukkia. Menimme sitten kahvilaan istuskelemaan.
Vuosi 2019 oli Panaman 500. juhlavuosi, joten myös raunioilla oli kulttuuriesityksiä. Se olikin päivän kohokohta. Tanssijat olivat pukeutuneet erityyppisiin perinneasuihin, ja osa esitti jonkinlaisia hirviöitä. Paikalla olleet lapset itkivät kauhuissaan. Myöhemmin näimme myös vanhoihin perinneasuihin pukeutuneita esiintyjiä. Jatkoimme matkaa takaisin keskustaan, ja suuntasimme ostarille hengailemaan.
Mitään sen kummempaa en Panamassa tehnyt, sillä Belizen sairaalareissu oli veloittanut budjetistani 500 euroa, joka oli alunperin tarkoitus käyttää viidakkoretkeen panamalaisen alkuperäisheimon kylään. Ei huvittanut myöskään lähteä Taboga Islandille, mihin meinasin ensin lähteä.
San Blas taas oli liian kaukana, enkä muutenkaan halunnut tukea sen alueen turismia, koska se näivettää alkuperäiskansojen perinteitä ja elämää, ja on kaiken lisäksi turismin houkuttelemana ajanut intiaanikansan pyörittämään Kolumbiasta tulevaa huumekauppaa. Koko Panama alkoi tuntua todella kurjalta maalta, ja halusin vain mahdollisimman nopeasti sieltä pois 😀
Yritin kyllä antaa kaupungille uusia mahdollisuuksia, mutta en vaan innostunut yhtään. Kaikki paikat vaan ei nappaa, eikä sille voi mitään. Olin kuitenkin kirjoittanut alkuperäiseen postaukseen tuoreeltaan, että en kadu Panamaan menoa, koska onpahan sekin nyt koettu. Jälkeenpäin kyllä harmittelen, etten käynyt uudemmassa vanhassakaupungissa, Casco Viejossa, joka olisi varmaan ollut ihan kivaa vaihtelua pilvenpiirtäjille.
Kohti Costa Ricaa
Lopulta otin Tica-busilta 40 dollaria maksaneen yöbussin Costa Ricaan. Bussi lähti vasta 23:55, mutta sain onneksi jäädä hostelliin hengailemaan koko päiväksi, ja ehdin vielä pestä pyykkiäkin. Ulkona oli niin kuuma, että pyykit kuivuivat parissa tunnissa. Bussiasema sijaitsee kaupungin ulkopuolella, joten otin Uberin sinne.
Katselin auton ikkunasta pimeässä loistavia pilvenpiirtäjiä. Näkymä tuntui olevan kuin jostain scifi-leffasta tai futuristisesta tekoälyn hallitsemasta dystopiasta, jossa kaikki on vain simulaatiota 😀 Olin hyvilläni, että pääsisin pian pois. Ehdin hakea vielä jotain syötävääkin ennen kuin aseman ravintolat menivät kiinni.
Bussimatka oli epämukava, sillä tiet olivat huonossa kunnossa ja tien pinnassa oli pitkän matkaa röpelöpinta, etteivät autot ajaisi niin kovaa. Koetin löytää jonkinlaista asentoa, että saisin torkuttua edes hieman. Nukuin ehkä pari tuntia pätkissä, ja aamulla joskus kuuden-seitsemän maissa saavuimme rajalle. Rajalla oli samat setit kuin lentokentällä, eli sielläkin syynättiin matkustajia. Kävelin rajan yli Costa Rican puolelle, mutta sitten näin ravintolan, ja juoksinkin sinne ensi töikseni. Halusin kovasti aamukahvia, ja se vei voiton passin leimaamisesta.
Kahvi kourassa maleksin sitten migracioniin, jossa vierähtikin pari-kolme tuntia. Saimme kyllä leimat passiin, mutta sen jälkeen vain odotimme. Ja odotimme. Ja odotimme. Lueskelin espanjankielisiä kylttejä, jotka varoittelivat ihmiskaupasta, orjatyöstä ja banaaniplantaaseja uhkaavasta taudista. Pikkuhiljaa rajavirkailijoita ilmestyi ulkona oleville pöydille, ja he alkoivat availla matkustajien laukkuja. Jokainen laukku käytiin silmämääräisesti läpi.
Lopulta pääsimme jatkamaan matkaa, ja ihailin ympärillä levittäytyvää viidakkoa. Vihdoin iltapäivällä noin 16 tunnin matkustamisen jälkeen olin perillä Costa Rican pääkaupungissa, San Joséssa. Sinne palaammekin sitten seuraavassa postauksessa.
— Onko sinulla paikkoja, jotka tuotti pettymyksen?
Alkuperäiset matkapäiväkirjat ja kattavasti tarkkaa infoa kohteista löydät täältä:
Oaxacasta Mexico Cityn kautta Panamaan
Painajaismainen Panamá
Ps. Seuraa reissujani ja elämää matkojen välillä Instassa 🙂