Ristiriitaisin tunnelmin Belizestä Guatemalaan
Torstai 21.2. Huoh. En tiedä mistä aloittaisin. Belize. En odottanut paikalta juuri mitään, mutta se antoi enemmän ja ylikin. Tutustuin viikon aikana mitä hienoimpiin ihmisiin, joiden kanssa oli todella helppo olla. Hostelli oli siisti ja sen työntekijät mukavia, niiltä osin ei mitään moitittavaa. Ainoa miinuspuoli oli huono wifi, sillä se ei toiminut huoneessa ollenkaan. Meksikolainen prepaid-liittymäni toimi vaihtelevalla menestyksellä.
Päivät kuluivat lähinnä hostellin etupihan keinuissa chillaten, rannalla kävellen, Splitissä (eli Caye Caulkerin kahden saaren yhtymäkohdassa, ts. asutun pääsaaren pohjoisosassa) ihmisiä katsellen ja käyden eri ravintoloissa syömässä. Söin lähinnä kanaa, hampurilaisia, friteerattuja ruokia ja kävin eräänä päivänä myös Lähi-idän ravintolassa, josta olin lukenut suosituksia eräästä matkablogista. Siellä oli todella herkullinen ruoka, mutta palvelu oli huonoa. Tutustuin jo ensimmäisenä päivänä eräässä kahvilassa sen työntekijöihin ja yksi heistä kutsui minut lauantaina Full Moon Partyyn Splitin toiselle puolelle, mutta en kuitenkaan viitsinyt lähteä.
Ana’s Genie.
Amigo’s Kitchen.
Meren tuijottelu on aina yhtä mukavaa.
Maanantaina hän kutsui minut erääseen baariin, jossa oli toisen työn ohella dj:nä. Päätin sitten mennä sinne, koska se sijaitsi hostellini vieressä. Olin tullut rannasta ihailemasta auringonlaskua ja katsomasta kun paikalliset nuoret pelasivat futista. Olin ihan hikinen, joten halusin mennä suihkuun ennen baariin menoa.
Hostellista olikin juuri sillä hetkellä vesi poikki, joten läksin kävelemään takaisin rantaan etsien sopivaa uimapaikkaa merestä. Koska oli jo pimeä, en uskaltanut mennä uimaan veneiden sekaan, sillä en tiennyt millainen pohja niillä kohdin oli (en voi kävellä missään, missä on levää tai mutaa tai muuta kamaluutta 😀 ) Päädyin sitten kävelemään takaisin Splitiin ja menin yksin mereen uimaan. Kelluin aallokossa selälläni ja katselin tähtiä ja täysikuuta. Oli ihanan autio ja rauhallinen olo, kun missään ei ollut muita. Aikani kelluttua ja peseydyttyä, kävelin bikineissä takaisin hostellille. En tuntenut oloani tuolloinkaan turvattomaksi, joten saari on ainakin omien kokemusteni perusteella turvallinen paikka myös yksinäiselle naiselle. Jossain Playa del Carmenissa yksin illalla puolipukeissa kävely ei olisi tullut kuuloonkaan.
Kun pääsin hostellille, oli vesi palautunut ja menin sitten vielä suihkuun. Olo oli kyllä yhtä nihkeä aina suihkusta tultuakin, joten ei siitä sen suurempaa hyötyä koskaan ollut. Lisäksi hostellissa oli vain kylmä suihku, joten merivesi oli linnunmaitoa verrattuna siihen. Asia mistä en pidä täällä enkä muualla ulkomailla on se, ettei suihkupäätä saa irrotettua. Mikä idea on pitää kiinteää suihkua, jolla ei saa peseydyttyä kunnolla. Ihan turha myöskään kuvitella voivansa pestä hiuksia pääalaspäin, koska et saa vesisuihkua tulemaan alhaalta päin. Täällä joutuukin suihkussa käyttämään ties minkälaista akrobatiaa.
No eniwei. Lähdin sitten baariin ja oli hieman rändomia olla yksin siellä selvinpäin, koska en viitsinyt notkua dj-kopin luonakaan koko aikaa. Istuskelin pöydässä ensin jonkun puolalaisen vanhemman pariskunnan kanssa ja mies ilahtui kun kerroin olevani Suomesta. Heidän lähdettyään bongasin tanssilattian kahden hengen pöydästä jonkun yksinäisen naisen, jolta menin kysymään että voinko istua hänen kanssaan. Hänelle passasi ja vietimme loppuillan tanssien ja jutellen. Marsha on Belize Citystä, missä hänellä on mies ja kaksi tytärtä, mutta hän tuli Caye Caulkeriin etsimään töitä. Kävin aina välillä juttelemassa dj-tuttuni ja hänen kaverinsa kanssa ja pyytämässä mm. Ozunaa. Loppuilta sujui lähinnä tanssiessa ja seuraamme liittyi myös Marshan kavereita ja dj:n tuttava.
Makasin sängyssä koko tiistain katsoen videoita Tubesta ja kuunnellen Tiedeykköstä Areenasta. Keskiviikkona pakkailin kamoja ja kävin aamulla pesemässä toistamiseen pyykkiä, olin käyttänyt samaa Ruby’s Laundry pesulapalvelua jo maanantaina. Koneellinen pyykkiä pestynä, kuivattuna ja viikattuna maksoi 15 BZD eli jonkun 6,50€. Halvemmalla olisi varmaan päässyt, jos olisi käyttänyt laundromaattia, mutta tulipahan tuettua paikallista yrittäjää ja sai pyykit kuivana ja hyväntuoksuisena nopeasti takaisin. Näin matkalla myös Marshaa ja sovittiin että nähdään, kunhan hän pääsee töistä. Hänellä oli juuri alkamassa ensimmäinen työpäivä CC:ssa.
Valitettavasti emme kuitenkaan ehtineet enää nähdä, koska pikaiseksi lääkkeenhakureissuksi tarkoitettu yhtäkkinen Belize Cityn visiittini venähtikin monen tunnin sairaalassaoloksi. Tunsin nimittäin oloni sairaaksi, ja koska Caye Caulkerissa ei ole mitään terveyskeskusta tai apteekkia, jouduin menemään mantereelle. En tiennyt, mihin olisin suunnannut, joten pyysin taksikuskia viemään minut vain johonkin päivystykseen. Hän kuskasi minut sitten ensiapuun, mikä oli onneksi todella moderni paikka.
Olin uupunut ja olo tuntui avuttomalta, joten aloin itkemään sairaalaan päästyäni. Minut laitettiin sänkyyn makaamaan sairaalakaavussa, laitettiin tippa ja otettiin monta putkea verta. Verenpaine ja pulssi oli tosi korkealla ja oli myös vähän kuumetta. Kaikki oli todella mukavia ja ystävällisiä sairaalassa, ja vähän väliä joku kävi kysymässä vointia tai tarvitsenko jotain. Sain myös keittolounaan ja teetä siellä maatessa.
Verikokeissa ei ollut mitään ihmeellistä, joten sain vain muutaman lääkkeen ja lähdin pois, jotta ehtisin viimeiseen veneeseen takaisin saarelle. He päästivät minut menemään, mutta jouduin kirjoittamaan jonkun lapun, missä otan vastuun itselleni tms. Lääkärikäynti ei todellakaan ollut ilmainen, enkä tiedä saanko siitä myöhemmin jotain takaisin vakuutusyhtiöstä. Sairaalassa kysyttiin luottokorttia, ja onneksi Revolut-korttini kävi. Pyysin ensin arvion loppusummasta ja siirsin sen jälkeen käyttötilille rahaa. Matkakuluineen, lääkkeineen sun muineen reissun hinnaksi tuli noin 500€. (Edit: Sain yli 8 viikon odottelun jälkeen kaikki kustannukset takaisin vakuutusyhtiöstä. En tiedä olisinko alunperin saanut maksusitoumuksen, jos olisin käyttänyt OP Pohjolan yhteistyösairaalaa. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista, sillä lähin sairaala oli Meksikon Chetumalissa.)
Lähdettyäni päivystyksestä sairaalan portsari pysäytti minulle taksin ja kuski ajoi vesitaksiterminaaliin. Ehdin juuri ja juuri ostaa lipun ja nousta veneeseen. Tapasin laiturilla jonkun jenkkimiehen, jonka kanssa juttelimme jonkun aikaa ja hän kyseli vinkkejä saarellaoloon. Minulla oli todella apea ja jotenkin tyhjä olo. Tuijotin merta surumielisenä ja teki mieli itkeä. Halusin kotiin.
Raahustin hostellille ja pakkasin viimeiset kamat. Huonekaverina sillä hetkellä olleen australialaisen pariskunnan mies tuli huolissaan kyselemään, missä olin ollut koko päivän. Hän päivitteli jo edellisenä päivänä että olenko kunnossa. Sanoin olevani ihan ok, mutta hän silti varmisti moneen kertaa jos tarvitsen jotain esim. kaupasta, niin hän voi käydä hakemassa. Sanoin pärjääväni, kiitos vain, ja lähdin itse kauppaan + syömään toistamiseen Amigo’s Kitcheniin. Se oli todella edullinen paikka verrattuna saaren muuhun tarjontaan. Hampurilainen maksoi 5 BZD, friteeratut isot kanapuikot 3 BZD. Kun taas esim. Ana’s Genie -itämaisessa ravintolassa vegelautanen, missä oli pari dolmaa, muutama falafel, babaganoushta, hummusta ja tabuleh-salaattia + pitapaloja maksoi 26 tai 28 BZD.
Kuljeskelin vielä viimeisen illan pitkin katuja, kävin eräässä käsityöliikkeessä ostamassa belizeläisen puunaamion, ja nautin kadun tunnelmasta. Oli jotenkin ristiriitainen olo jostain syystä, toisaalta halusin jo jatkaa matkaa, mutta toisaalta taas olisin halunnut jäädä sinne.
Nukuin seuraavan yön todella levottomasti ja heräsin aamulla jo ennen kuutta rättiväsyneenä. Menin tekemään aamupalaa, keräsin kamppeet ja palautin pyyhkeen ja avaimet respaan. Kiitin myös hostellin maya-taustaista siivoojanaista hyvästä työstä – en ole koskaan ollut niin siistissä hostellissa missään päin maailmaa. Suunnistin venelaiturille ja ostin samalla bussilipun Guatemalaan. Meinasin hermoilla, koska vene oli myöhässä ja bussin piti lähteä 10:30. Venematka saattaa kestää aallokosta riippuen 40-60 minuuttia ja kello oli jotain vartin yli 9 kun pääsimme vihdoin matkaan. Matka taittui kuitenkin joutuin, istuin veneen perällä katsellen haikeana takana myllertäviä aaltoja, ja pian olimmekin jo perillä hieman ennen kymmentä.
Kävin kirjaamassa itseni bussiin Zippy Zappyn eli entisen Mundo Maya Travelin toimistossa, joka sijaitsee niin ikään veneterminaalissa. Menin sen jälkeen ostamaan kahvia ja tilasin myös jonkun sitruunakakkupalasen. Kahvilassa oli kaksi mukavaa naismyyjää ja juttelin hetken heidän kanssaan. Kerroin, että olen tavallaan myös ollut Suomessa kahvilassa töissä. Toinen naisista ihasteli silmänrajauksiani ja puhuimme hetken meikkaamisesta 😀
Menin sitten istuskelemaan Zippy Zappyn eteen, jossa oli joku chileläinen nainen, jonka kanssa juttelin alkeellista espanjaa. Hän kysyi minulta espanjaksi ”Conoces Chile?” johon vastasin mitään ajattelematta ”Sí, lo conozco!” Kyllähän minä nyt Chilen tiedän! Hän ilahtui ja alkoi kyselemään mitä paikkoja tiesin tismalleen. Mainitsin Patagonian ja San Pedro de Atacaman. Vasta myöhemmin bussissa istuessa tuli mieleen espanjantunneilla oppimani merkitysero verbien ”saber” ja ”conocer” välillä. Molemmat tarkoittavat suomen kielessä periaatteessa samaa, mutta espanjassa jos *tiedät* jonkun, niin se on ”saber”, mutta jos *tunnet* jonkun esim. ihmisen tai tässä tapauksessa paikan niin, että olet itse ollut siellä, on kyseessä ”conocer”. No, nainen jäi nyt siihen luuloon, että olen kierrellyt ympäri Chileä, mutta ei voi mitään 😀
Bussimatka meni ilman ongelmia. Lähdimme puolisen tuntia aikataulusta jäljessä, mutta eipä tuo mitään haitannut, kun tälle päivälle ei mitään muuta ohjelmaa ollut tiedossa. Ajoimme Fuente del Norten ”ykkösluokan bussilla”, mutta todellisuudessa se oli aika kämäinen verrattuna vaikka Meksikon ADO-bussiin. Oli siellä sentään nettiyhteys aina Guatemalan rajalle asti, penkit oli mukavat ja välillä kävi ihan vilpoisa vire ilmastoinnista, suurimmaksi osaksi oli kuitenkin tukalan kuuma, sillä istuin auringon puolella. Bussissa oli myös vessa, mutta se oli todella hirveässä kunnossa. Kävin siellä silti, ja koetin pyyhkiä käsiä hygieniapyyhkeillä sen jälkeen, koska mitään käsienpesupaikkaa ei tietenkään ollut.
Ajoimme San Ignacion kautta rajalle ja nousimme bussista. Tällä kertaa otimme kaikki kamat mukaan toisin kuin Meksikosta poistuttaessa. Kävelimme ensimmäiseen pisteeseen, jossa piti maksaa 40 BZD (20 USD) exit fee, josta osa menee suojeltujen alueiden ylläpitoon. Kuski ilmoitti kaikille matkan alussa, että kyseinen maksu on tiedossa, mutta olin tietoinen siitä jo etukäteen ja varannut käteistä. Sen jälkeen kävelimme muutaman metrin päähän toiselle pisteelle, missä Belizen migrin virkailija lätkäisi poistumisleiman passiin mitään kysymättä.
Bussikuski oli alussa kertonut miten rajalla toimitaan, ja että bussi odottaa meitä Guatemalan puolella. Olin joukon kolmanneksi viimeinen ja tullessani migristä ulos en nähnyt edellämenneitä missään. Kävelin pihapiirin läpi autokaistalla kohti portteja, missä hengaili jotain virkailijaäijiä. Siihen sitten tuli joku taksikuski tai vastaava tarjoamaan taksikyytiä, mutta sanoin että minulla on jo kyyti ja että tietääkö hän, missä bussi odottaa. Äijä alkoi väittämään, ettei Belizestä Guatemalaan ole suoria busseja, vaan kaikkien tulee mennä Guatemalan puolella bussiterminaaliin colectivolla (minibussi), jonne on 1½ kilometrin matka. Olin vähän, että ”what the fck r u talkin’bout”, mutta en kuitenkaan nähnyt bussiamme missään.
Jäin odottamaan kahta viimeistä bussissa ollutta matkustajaa, että he tulevat migristä, ja kysyin että mitä ihmettä. Hekin olivat vaan, että ”oh shit if we need to walk”, mutta jatkoimme kuitenkin porttia kohti. Joku mies huusi, että meidän pitää mennä Guatemalan migriin, joten olimme näemmä vahingossa kävelemässä maahan laittomasti 😀 Käännyimme takaisin ja menimme porttien vieressä olleeseen rakennukseen, jossa Guatemalan virkailija lätki leimat myöskään mitään kysymättä. Kamojakaan ei katsottu missään välissä. Olisin voinut tähän mennessä tuoda Meksikosta vaikka aseita tai huumeita, sillä kukaan ei kontrolloinut mitään kummallakaan rajalla. No sieltä päästyämme näimme FDN:n bussin ja tuumasimme, että sen täytyy olla meidän kyyti, ja että ukko oli vaan kusettanut. Ihme tyyppejä noilla rajoilla, mutta kaipa jokainen vaan koettaa tienata leipänsä.. Jos olisinkin uskonut äijää, niin olisin kyllä päässyt bussiasemalta Floresiin maksamalla shuttle-kyydin.
Jatkuu seuraavassa postauksessa, missä käsittelen Guatemalaa yleisesti. Tästä tulisi muuten ihan liian pitkä teksti, koska en ole saanut aikaiseksi kirjoitettua reaaliajassa näitä tekstejä, vaikka tarkoitus olikin.