Kun oikein mikään ei tunnu miltään
Takana kolmisen viikkoa kotona oleskelua. Kirjaimellisesti. Olen tämän kolmen viikon aikana käynyt kerran pankissa, kahdesti kaupassa, kerran puolison porukoilla ja kerran oman äitini luona tapaamassa perhettä, eräänä päivänä kävimme peräti grillaamassa luonnon helmassa. Muuten olen vain maannut kotona. Maannut sohvalla läppäri sylissä ja verhot kiinni. Suunnittelin leffaan menoa, mutta kun näytöksen aika koitti, en jaksanut pukeutua ja lähteä kotoa.
Ulos ei huvita mennä, koska en halua nähdä tuttuja tai jutella kenenkään kanssa. Prismassa uppoudun takin kauluksen sisään ja vedän lippistä syvemmälle päähän, ettei kukaan näkisi minua. Roskia viedessä tai pyykkituvalla käydessä kiirehdin hissiin, etten törmäisi naapuriin, jonka näen ajavan autolla pihaan. Eilen joku soitti ovikelloa, mutta koska en käynyt avaamassa, en tiedä kuka jätti ruusukimpun oven taakse. (Kiitos sinulle, jos satut lukemaan tätä tekstiä..) Omituista, ajattelin, mutta en jaksanut silläkään päätäni kovin pitkään vaivata.
Välillä käyn parvekkeella seisomassa ja hengittämässä pölyistä ilmaa. Pakko saada hieman aurinkoa, vaikka kaikki tämä kirkkaus ja valoisuus häikäiseekin. Valoisuuden takia myös unirytmini on edelleen aivan väärä ottaen huomioon, että menen töihin ylihuomenna – mikä on ihan hyvä, niin on pakko poistua ihmisten ilmoille. Menen nukkumaan puolen yön maissa ja herään väkisin yhdeksän pintaan, vaikka haluaisin nukkua koko päivän. Mikään ei oikein huvita.
Pelkäsinkin, että tämä tunne iskee taas. Kutsuvat sitä post travel depressioniksi. Tunsin tämän ensimmäistä kertaa vuonna 2011, kun palasin Espanjasta kotiin. Olin jo siellä ollessa masentunut, joten ajattelin, että masennus vain syveni ruman ympäristön takia ja siksi, ettei ympärillä enää kuulunut maailman kaunein kieli. Espanjassa asuin 11. kerroksessa, ja parvekkeelta avautuivat näkymät sekä vuorille että merelle. Kotiin palatessa ikkunasta näkyi harmaa kerrostalon seinä. Elämästä katosi värit sillä hetkellä, kun lento laskeutui Helsingin yllä leijailevan harmaan pilviverhon sisään. En mennyt enää viimeiseksi kuukaudeksi kouluun vaan makasin kotona. Läppäri sylissä ja verhot kiinni.
https://www.goabroad.com/articles/post-travel-depression
Lyhyempien Euroopan reissujen jälkeen en muista tunteneeni varsinaista masennusta. Lomat ovat antaneet virtaa ja olen matkan jälkeen nauttinut lomakuvien katselemisesta läheisten kanssa. Ehkä en rakastunut kohteisiin, joten en niitä erityisemmin jäänyt kaipaamaankaan. Tai ei, ei se sitäkään ollut. En vain tuntenut yhteyttä paikallisiin ihmisiin tai kulttuuriin, kohteissa ei mitään vikaa ollut. Kreikka, Sveitsi, Ranska, Hollanti, jokainen omalla tavallaan viehättävä, pintapuolisesti. Toisaalta reissut eivät myöskään ajoittuneet kevään kynnykselle, aikaan, jolloin olen joka vuosi muutenkin ollut taipuvainen melankoliaan.
En tiedä miksi valoisuuden lisääntyminen aiheuttaa joillekin mielen synkkenemistä. Minulle syksy ja pimeys on kaikkein energisintä aikaa, kun taas monelta vuoden loppupuolisko vie kaiken innon. Ulkomailla kauhisteltiin Suomen talvea ja kaamosta. Sanoin, että minulle se ei tuota mitään ongelmia. Nautin myös ulkomailla siitä, että pimeys laskeutui joka päivä nopeasti ja ulkona oli oikeasti sysimustaa jo kuuden-seitsemän maissa illalla.
Kaksi ensimmäistä Meksikon reissua puolestaan nostattivat taas sen melankolian esiin. Matkat eivät kestäneet edes viikkoa, ja olin silti aivan myyty ja samalla tolaltani. Muistan vuonna 2017, kun pääsin ensimmäistä kertaa Latinalaiseen Amerikkaan, tuntui kuin olisin vihdoinkin tullut kotiin. Tunsin yhteyttä paikallisiin, ympäristöön, kieleen, ruokaan, musiikkiin. Kaikki tuntui ”omalta”, tutulta ja turvalliselta, vaikka oikeasti ne asiat olivat täysin erilaisia, kuin mihin olin omassa kotimaassani tottunut.
Tuntui ahdistavalta palata talven ja loskan keskelle Suomeen. Kotiin päästessä makasin viikon sängyssä kipeänä. Puolisoni yritti auttaa, mutta minä vain itkin. En tiedä itkinkö kipeyden takia vai siksi, että ikävöin Meksikoa. Myöhemmin kumppani totesi, että ei kovin hyvältä reissulta vaikuttanut, jos seurauksena on vain itkeminen ja entistä masentuneempi olo. Ei se niin yksinkertaista ole.
Toisen Meksikon reissun jälkeen itkin jo Benito Juarezin lentokentällä, koska en olisi halunnut lähteä kotiin. Kotiinpaluu oli kuitenkin selkeästi helpompi, koska tiesin, että uusi reissu on tulossa. Meksikon jälkeen ehdin nimittäin olla kaksi viikkoa töissä, ja lähdin sitten 10 päiväksi Mongoliaan.
Olin tuntenut koko kevään oloni alakuloiseksi, pois lukien Meksikossa oloajan. Mongoliassa mietin paljon elämää ja mitä elämältä haluan. Olin onneton sekä töissä että vapaa-ajalla, vaikken mitään erityistä syytä siihen osannutkaan eritellä. Kaikki tuntui raskaalta ja merkityksettömältä. Juttelin mongolialaisen tuttavani kanssa ja hän kehotti minua tekemään niin kuin sydän sanoo.
Ollessamme Aryapalan buddhaluostarilla, pyöräytin huvin vuoksi rukousmyllyä, joka arpoi numerokseni 65. Tuo numero antoi ohjeeksi niin ikään pyrkiä elämässä kohti sisäistä onnea, omia unelmiani. Kuinka kliseiseltä nuo ohjeet tuntuivatkaan. Jotain siitä jäi kuitenkin kalvamaan sisälleni. Päätin, ettei elämä voi jatkua enää kovin kauan samanlaisena, millaisena se oli viimeiset vuodet paikallaan junnannut.
Palasin töihin, mutta sen sijaan, että olisin ollut pirteä ja iloinen reissun tuomien kokemusten takia, huomasin olevani entistä väsyneempi. Myöhemmin kehityskeskustelussa myös esimieheni kertoi miettineensä, mitä minulle on tapahtunut. Hän oli ajatellut, että päästämällä minut ulkomaille, olisin reissujen jälkeen iloisempi asiakaspalvelussa, mutta toisin kävi. Hän oli aivan oikeassa antaessaan palautetta käytöksestäni.
Energiani oli täysin loppuunkulunut ja se näkyi valitettavasti myös työpanoksessani. Yleensä olen motivoitunut töihin ja vaikka olisinkin henkisesti loppu, pyrin piilottamaan sen asiakkailta tai etäisemmiltä työkavereilta. En syytä työnkuvaa tai työpaikkaa, todennäköisesti olisin tuntenut samoin missä tahansa. Eihän edes vapaa-aika juuri piristänyt mieltäni.
Kesällä pääsin toiseen työvuoroon ja tehtäväni muuttuivat. Syksyllä siirryin osa-aikatyöhön ja tiesin, että työt loppuvat joulukuussa. Olin edelleen tyytymätön elämääni kokonaisvaltaisesti, mutta toisaalta pystyin työntämään sen tunteen taka-alalle, sillä tiesin, että olen lähdössä reppureissaamaan helmikuussa. Olin päättänyt sen jo aikaa sitten hiljaa mielessäni ja se toi jonkinlaisen rauhan mieleeni; enää hetki ja sitten olen vapaa.
(Kuva: facebook.com/IntrovertsAreAwesome)
Itkin, kun helmikuussa lähdin kotoa ja hyvästelin puolisoni asemalla. Olo helpottui kuitenkin sillä sekunnilla, kun olin päässyt turvatarkastuksen läpi ja istuin lentokoneessa. Tuntui haikealta, mutta samalla onnelliselta. Vihdoinkin oli jotain, mitä odottaa innolla. Vihdoinkin pääsisin irti kaikesta arjen harmaudesta, velvollisuuksista, stressistä, muiden ihmisten murheista ja negatiivisuudesta. Tunsin oloni vapaaksi.
Jo pian matkan päällä ollessani huomasin, että oma negatiivisuuteni oli kaikonnut kuin tuhka tuuleen. Olin innoissani, energinen, hyväntuulinen ja sosiaalinen – kaikkea sitä, minkä vastakohta olen Suomessa. Myös eräs kaverini sanoi Facebookissa, että on kiva lukea matkakertomuksiani, eikä niitä hajoiluja kun olen kotona. Tuntui, kuin maailmassa ei olisi mitään, mikä saisi minua enää masentumaan. Nautin uusista kokemuksista, ihanien ihmisten kohtaamisesta, siitä että kuulin ympärilläni espanjaa.
Tottakai ajoittain tuli ohikiitäviä hetkiä, kun kyseenalaistin koko reissun. Etenkin Belizen tapahtumien jälkeen oloni oli todella ristiriitainen ja itkin vuolaasti, kun puhuin äitin kanssa puhelimessa. Mutta mitä pidemmälle matka eteni, sitä vahvemmin minusta alkoi tuntua, että voisin helposti jäädä niille teilleni. Kaikki asiat Suomessa tuntuivat kaukaisilta. En voinut edes kuvitella itseäni enää kotiin ja siihen samaan arkeen, mistä olin paennut. Tietenkin ikävöin läheisiä, mutta muuten paluu ei houkutellut.
Jutellessani huonekavereiden kanssa eri hostelleissa, monen kanssa totesimme yhteen ääneen, että kotona olemme vain olemassa, mutta ulkomailla ja matkoilla heräämme eloon. Sitä olen yrittänyt tolkuttaa jo vuosia myös läheisilleni, mutta en usko, että sitä tunnetta voi ymmärtää, jos ei itse koe samoin. Sekin osaltaan varmasti masentaa, ettei täällä ole ketään, kuka jakaisi näitä samoja tuntemuksia. Vaikka ulkomailla matkasin yksin, en tuntenut oloani yksinäiseksi, koska ympärillä oli samanhenkisiä ihmisiä. Kotimaassa olen ihmisten keskellä, mutta henkisesti olen usein yksin. Joskus tuntuu, kuin eläisin jonkun lasikuvun sisällä, mistä yritän huutaa, mutta kukaan ei kuule tai puhu samaa kieltä.
Sanoin reissuun lähtiessäni joillekin läheisille, että lähden miettimään jatkosuunnitelmaa elämälle. Sitä totisesti mietin, ja reissussa koettujen tapahtumien jälkeen tajusin suurimmat kompastuskivet, miksi olen ollut onneton viime vuodet. En halua niitä tässä sen kummemmin eritellä, mutta olen jo päättänyt jatkotoimenpiteistä ja muutoksista joidenkin asioiden suhteen. Valinnat voivat tuntua aluksi raskailta, mutta kun olet tehnyt tietoisen päätöksen, tuntuu kuin kivi putoasi harteilta. On kuitenkin vielä pari osa-aluetta, mille en voi tällä hetkellä mitään. Se ahdistaa. Välillä se raivostuttaa. Mutta elämässä täytyy tehdä kompromisseja, etenkin jos olet parisuhteessa.
En haluaisi asua täällä, missä nykyään asumme, ja valitankin siitä usein puolisolleni. Olen jo vuosien ajan kaivannut muualle, jonnekin, mikä antaisi jotain. Kaikki järjestöhommat esimerkiksi on Helsingissä. Sieltä on myös helpompi pääsy ulkomaille. Tukahdun tänne tuppukylään, missä ei ole mitään kiinnostavaa vapaa-ajan toimintaa eikä yhtään samanhenkisiä ihmisiä tuomassa iloa elämääni tai jakamassa mielenkiinnonkohteita.
Kaikki kaverini ovat jo vuosien ajan olleet IRCissä ja kulkevat tietokoneen välityksellä mukanani minne menenkin. Vakituista työtäkään ei ole. Perhe asuu muualla. Olisin valmis muuttamaan Etelä-Suomeen lähemmäs Helsinkiä vaikka heti ensi viikolla. En jäisi kaipaamaan tätä paikkaa, ainoastaan halpaa hintatasoa, lyhyitä välimatkoja ja lähellä olevaa luontoa. Mutta puolisoni ei halua lähteä. En voi häntä syyttääkään, tämä on hänen kotikaupunkinsa, kaikki kaverinsa ja koko elämä on täällä. Minulla täällä ei kuitenkaan ole hänen lisäkseen mitään muuta. Senkin vuoksi minun on pakko päästä välillä pois täältä. Mahdollisimman kauas.
Kun mietin pienempiä syitä tämänhetkiseen ankeuteeni, huomaan myös, että uutisten lukeminen tuottaa pelkkää huonoa oloa. Kun olin reissussa, en juurikaan lukenut tai varsinkaan katsonut uutisia. Suomessa ollessa katson melkein kaikki uutislähetykset ja luen netin uutistarjonnan monta kertaa päivässä läpi. Suurin osa uutisista on synkkiä, masentavia ja ahdistavia. Minun pitäisi varmaan karsia mediatulvaa elämästäni.
Karsia täytyisi myös kodin tavarapaljoutta. Vanhat muistot, krääsä, kaikki mennyt roina kaapeissa ahdistaa. Matkalla huomasi, että koko sen hetkinen elämä mahtuu pelkkään selkäreppuun. Olen suunnitellut suursiivouksen tekemistä, missä heitän kaiken ylimääräisen pois, mutta sen aloittaminen vain on tuntunut äärimmäisen raskaalta. Enhän ole saanut vielä edes kaikkia matkatavaroitakaan purettua.
Olen lukenut netistä, että muillakin ihmisillä on ollut vaikeuksia sopeutua takaisin kotimaahan pidempien reissujen jälkeen. Sopeutumisvinkeiksi on annettu muun muassa reissukuvien katselua, kokemusten jakamista läheisten kanssa ja uuden matkan varaamista. Olen katsellut matkakuvia, mutta yllättäen ne eivät tuotakaan oikein mitään tuntemuksia.
Kun katson kuvia, missä olen futismatsissa Guatemalassa, istun intiaanipyramidin huipulla Meksikossa tai seison kristallinkirkkaan meren äärellä Belizessä, tuntuu kuin katsoisin jonkun toisen ihmisen ottamia kuvia. Kun muistelen konkreettisesti niitä tapahtumia, tuntuu aivan kuin reissusta olisi jo vuosikausia aikaa. En pysty enää kunnolla palauttamaan mieleeni niitä tunteita, mitä koin matkan aikana. Muistan kyllä, että tunsin matkalla aitoa iloa ja onnea.
Tuntuu pahalta ajatella näin. Minunhan kuuluisi olla kiitollinen siitä, että sain kokea tuon reissun. Ja niin olenkin. Olen äärimmäisen hyvilläni ja kiitollinen niistä kokemuksista, kaikista näkemistäni maisemista, tietämyksestä ja ennen kaikkea niistä ihmisistä, keitä tapasin matkan aikana. Miksi en siis voi tuntea onnellisuutta? Johtuuko se siitä, etten tunne oloani hyväksi Suomessa? Olen miettinyt paljon ulkomaille muuttoa, mutta ei olisi fiksua lähteä tyhjän päälle rahattomana. Meksikossa ei esimerkiksi ole mitään sosiaaliturvaa, enkä halua jättää kaikkea taakseni vain huomatakseni puolen vuoden päästä, että rahat on loppu, töitä ei ole ja kotiin pitäisi sittenkin palata maitojunalla.
Tiedän myös, ettei onnellisuus ole sisältäni mihinkään kadonnut lopullisesti, sillä aina kun pääsen edes hetkeksi pois tämän kaiken keskeltä, tunnen taas aitoa elämäniloa. Olen kyllä kokenut ilon pilkahduksia myös tämän kolmen viikon aikana. Olin todella onnellinen, kun kävimme puolisoni kanssa grillaamassa ja näin kevään ensimmäiset perhoset ja kimalaiset. Luonnon keskellä sielu lepäsi. Kotiin tullessa kylvin yrttien ja salaatin siemeniä, ja tänään huomasin mullasta törröttävät pienet taimen alut. Olen nauranut puolison kanssa typerille jutuille ja nauttinut myös kodin rauhasta.
Olin onnellinen käydessäni äitin luona ja tavatessani perheenjäseniä. Tiedän, että minulle tulisi ikävä noita asioita, jos muuttaisin maapallon toiselle puolelle. Tiedän, että olen selvinnyt aiemminkin tästä olosta ja paljon pahemmistakin asioista, joten eiköhän tämäkin tästä taas pikkuhiljaa hälvene. Kaipa minun vain täytyy löytää keino tasapainotella näiden kahden toisistaan poikkeavan elämän välillä ja löytää tie sisäiseen onneen. En tiedä, mutta sen tiedän, että lähden uudelleen reissuun heti, kun taloudellinen tilanne sen jälleen sallii. Sitten voin taas ELÄÄ.
