Keski-Amerikan maista poikkeava Costa Rica
Bussimatka Panamasta Costa Ricaan meni hyvin, vaikka matka kestikin noin 16 tuntia. Sain nukuttua pätkissä muutaman tunnin, mutta vaikeaa se oli, sillä tie Panaman puolella oli todella epätasainen ja bussi rymisteli eteenpäin kuin jollain kivisellä pellolla. Saavuimme rajalle seitsemän maissa aamulla ja muodollisuudet kestivät yhteensä pari tuntia. Ensin oli kamojen läpivalaisu, sitten exit-leima passiin, sormienjälkien ja kasvokuvan ottaminen uudelleen, kävely Costa Rican puolelle, jonotus migriin ja passin leimaamiseen ja sen jälkeen vielä kamojen tarkastus tullipisteellä.
Costa Rican migri oli ensimmäinen, joka kysyi kaikilta todistetta maasta poistumisesta. Olin tulostanut lentolipun valmiiksi, joten se oli sillä selvä. Sain silti passiin 90 päivän oleskeluluvan. Infotaulussa lukee myöskin, että jokaisella tulee olla 100 USD käyttörahaa kuukautta kohti, mutta tätä ei kuitenkaan kysytty. Erikoisuutena olen muuten huomioinut, että jokaisella rajalla passissani olevaa Mongolian viisumia on tuijotettu jostain syystä pitkään.
Edellisessä postauksessa pohdin, saanko mistään aamukahvia matkan varrella, ja tämäkin asia ratkesi rajalla. Panaman ja Costa Rican välisellä ei-kenenkään-maalla oli yksi ravintola, jonne juoksin autokaistan yli heti, kun olin saanut exit-leiman passiin. Tottakai kahvi on tärkeämpää, kuin jotkut maahantulomuodollisuudet.. 😀
Bussissa oli onneksi paljon tilaa, joten sain istua koko matkan ilman että kukaan tuli viereen.
Tullissa oli infokylttejä, että Costa Rica haluaa suojella banaani- ja plantain (suomeksi keittobanaani) -plantaasejaan, joten maahan ei saa astella samoilla kengillä, jotka ovat kontaminoituneet esimerkiksi Aasian viljelmillä. Tätä kysytään myös tullilomakkeessa. Kun kaikki velvollisuudet oli suoritettu, jatkoimme matkaa ja pysähdyimme jossain vaiheessa costaricalaisessa ravintolassa, Rancho Mi Tatassa, jossa oli buffetlounas.
Otin riisipapu-sekoitusta, naudanlihakastiketta, paneerattua kanaa ja erikoisuutena friteerattua maniokkia (täällä nimellä ”yuca”). Kyseessä on hyvin etelä- ja keskiamerikkalainen lisuke, jota voi verrata meidän perunan käyttöön. Maniokki ei maistunut oikein millekään. Otin myös kahvin, ja luonnollisesti Costa Ricassa saa erinomaista kahvia. Täältä ei onneksi kaikkea laatukahvia rahdata ulkomaanvientiin kuten esimerkiksi Guatemalassa.
Rajalla on infoa myös ihmiskaupasta. Rajanylittäjiä varoitellaan työn perässä muuttamisesta, sillä se saattaa olla jotain aivan muuta kuin mitä on luvattu.
Luontoa kunnioitetaan toden teolla
About heti kun bussi oli kurvannut Costa Rican puolelle, maisema muuttui hyvin vehreäksi ja viidakkomaiseksi. Joka puolella kasvaa palmumetsikköä, banaanipuita, kahvipensaita ja muuta rehevää kasvillisuutta. Maa on suojellut enemmän pinta-alastaan kuin mikään muu valtio. Costa Ricassa on 186 luonnonsuojelualuetta ja 32 kansallispuistoa, minkä lisäksi pinta-ala pitää sisällään vajaa 6% koko maailman biodiversiteetistä.
Monia uhanalaisia eläimiä, kuten erilaisia kissapetoja on onnistuttu elvyttämään runsaslukuisemmaksi suojeluohjelmien avulla. Costa Ricaan tehdään paljon ekoturismimatkoja sekä vapaaehtoistyömatkoja, joiden aikana pääsee auttamaan esimerkiksi kilpikonnien pelastamisessa.
Jopa pääkaupunki San Joséssa huomaa, miten luontoa arvostetaan. Katujen varsilla olevia ikivanhoja puita on taivutettu ja vain osa oksista on karsittu, jotta niiden reitillä kulkevat sähköjohdot voivat kulkea vapaasti. Suomessa puut olisi kaadettu kokonaan. San Joséssa on myös lukuisia kauniita puistoja jättimäisine puineen.
Luonnonsuojelusta saa kiittää alunperin 70-luvun loppupuolella vallassa ollutta sosialistipuolueen presidenttiä, Daniel Oduber Quirósia, jonka ansiosta metsiä alettiin ennallistaa, luonnonvaroja suojella sekä maaseudun ihmisten elämää parantaa hinnoittelemalla uudelleen maataloustuotteita. Katukuvassa näkyy yllättävän vähän roskaa verrattuna muihin Keski-Amerikan maihin, kaduilla on myös kierrätyspisteitä erilaisille jätteille ja katuja lakaistaan säännöllisesti.
Daniel Oduber Quirós hulmuavan San Josén kaupungin lipun alla.
Costa Rica on pinnanmuodoltaan vuoristoinen ja täällä on aktiivisia tulivuoria. Korkein kohta on reilussa 3800 metrissä. Pääkaupunki San José sijaitsee 1172 metrin korkeudessa, joten kaupungissa ei ole yhtä tukalan kuuma, kuin esimerkiksi Panamássa. Bussimatka Panamasta kulki Tyynenmeren rannikkoa pitkin Uvitan, Parritan ja Jacón kautta aina Cararan kansallispuistolle asti, jonka jälkeen tie alkoi kaartua sisämaata kohti ja saavuimme lopulta San Joséen kaupungin pohjoispuolelta.
Tyynivaltameri ei nimensä mukaisesti ole kovin tyyni, vaan edellämainitut rannikkokaupungit ovat etenkin surffareiden suosiossa. Matkan varrella oli myös jylhiä vuoristomaisemia ja korkea silta, jolta oli hulppeat näkymät alas laaksoon. Tien pientareilla ja vuorten rinteillä näkyi paljon palaneita/poltettuja viljelmiä, joiden tarkoituksena on uudistaa maaperää ja tuottaa luonnollista lannoitetta tuhkan muodossa. Täällä on kuiva kausi menossa, joten voi olla, että osa palaneista alueista oli myös metsäpalojen jäljiltä hiiltyneitä.
Kuivan kauden aikaan moni joki on kuivumisen partaalla.
Kaupungin vilinää
Bussimatka päättyi TicaBus-terminaaliin, joka on aivan kaupungin keskustassa. San Joséa pidetään suht vaarallisena kaupunkina, ja jopa matkatavaroiden järjestelijällä oli käsiase vyötäröllään. Bussilippuja myyvissä toimistoissa, pankkien edustoilla, autoliikkeiden edessä ja ties missä on aseistetut vartijat, mutta se alkaa olla jo aika arkipäivää täällä päin maailmaa. Taksit olivat tyrkyllä bussiterminaalin edessä, mutta otin kapsäkkini ja kävelin hostellille, sillä sinne oli vain 600 metrin matka.
Osa kaduista on melkeinpä tyhjänä, mutta joillain kaduilla liikenne on todella vilkasta. Pääkaduilla on vain harvakseltaan suojateitä, joten oma tien ylitys pitää vain ajoittaa niin, että ehdit juosta kaistojen yli autojen välissä. Autot antavat kyllä ihan hyvin tietäkin, joten mitään ongelmia en ole ainakaan vielä kohdannut.
Bussiliikenne on vilkasta ja bussit ovat yleensä tupaten täynnä. Olen itse kuitenkin kulkenut pelkästään jalkaisin, joten päivän aikana kertyy helposti 15 000 askelta tai yli 10 kilometriä kävelyä. Kaupungin asukasluku on noin 340 000, mutta metropolialueella asuu arvioiden mukaan noin pari miljoonaa ihmistä. Koko maan asukasluku on hieman alle 5 miljoonaa.
Alla oleva kuva näyttää mittasuhteet, kuinka pieni Costa Rica ja oikeastaan koko Keski-Amerikka on. Matka-ajat on silti hyvin pitkiä. (Kuva: thetruesize.com)
Vaikka aseistetut vartijat ovatkin suht yleisiä, en ole kokenut oloani mitenkään turvattomaksi. Toisaalta en ole liikkunutkaan kadulla kovin myöhäiseen ajankohtaan. Katukuvassa näkyy aika paljon poliiseja ja etenkin polkupyöräpoliisit ovat täällä yleisiä. Ja vaikka kaupungilla on vaarallinen maine ja maa onkin huumekauppiaiden kauttakulkureitillä, eivät poliisit silti ole järeästi varustettuja kuten Meksikossa.
Poliisi valvoo katukuvaa.
Täällä poliisi näyttää peace-merkkiä eikä osoita konetuliaseella.. 😉
Suuressa osassa rakennuksia on kalterit ja/tai piikkilanka-aita estämässä murtoja. Kadut on siistejä, mutta paikka paikoin huonokuntoisia. Roskaa ei kuitenkaan juuri ole.
Päästyäni hostellille, huomasin että oikea nilkka ja jalkapöytä oli turvonnut aivan muodottomaksi. Nilkkaa, jalkapöytää ja pohjetta pisteli myös omituisesti. Mietin jo laskimotulpan mahdollisuutta, mutta en sitten lähtenyt lääkäriin. Venyttelin jalkoja, tein jalkalihasliikkeitä, nostin jalat koholle, valelin kylmällä vedellä, söin suolaa ja join vettä sekä elektrolyyttijuomaa, jonka jälkeen turvotus alkoi hiljalleen laskea. Luultavasti pitkä istuminen, kuumuus ja nestehukka aiheuttivat järjettömän turvotuksen.
Sairaanhoitajaksi valmistuva siskoni ehdotti, että etsisin tukisukat ennen kuin menen paluulennolle Eurooppaan. Joskus kesäisin työpäivän jälkeen molemmat nilkat ovat olleet hieman turvoksissa kun on seissyt koko päivän, mutta en ole koskaan aiemmin törmännyt noin pahaan turvotukseen. Onneksi se meni ohi ilman lääkärikäyntiä.
Olen viikon täällä Del Paseo -hostellissa ja tämä on erittäin siisti ja rauhallinen paikka. Rakennus on siistimpi ja hyväkuntoisempi kuin moni hostelli Helsingissä. Olen 8 hengen naisten dormissa, mutta meitä on tällä hetkellä siellä vain kolme asukasta. Sänky on mukava ja puhdas ja kylpyhuone on siisti, sänkyjen vieressä on tuulettimia ja jokaisen sängyn päädyssä on lukulamppu ja kaksi pistorasiaa. Sänky pedataan päivittäin ja uuden pyyhkeen saa tarvittaessa ilmaiseksi (monessa hostellissa pyyhkeestä joutuu pulittamaan pantin).
Keittiötä ei varsinaisesti ole, mutta mikro on käytettävissä ja kahvia sekä teetä on tarjolla 24/7. Aamupalan voi ostaa erikseen aamulla töihin tulevalta keittiöhenkilökunnalta, ja toki keittiön nurkkauksessa on myös jääkaappi omille ruuille.
Hinnoista
Majoituksen hinta ei kuitenkaan ole päätähuimaava, sillä kuuden yön yöpyminen kaupungin keskustassa maksaa vain 48 euroa. Varasin alunperin majoituksen Escazun esikaupunkialueelta, mutta onneksi vaihdoin majapaikkaa myöhemmin! Voin todellakin suositella tätä hostellia ja itse kaupunkia kaikille.
Kuulin muuten tänään, että verotusta aiotaan nostaa kesällä, joten hinnat mitä todennäköisemmin nousevat myös majoituspuolella. Hintataso ruokien suhteen on nyt jo korkeampi kuin pohjoisemmissa naapurimaissa, jossain määrin samaa luokkaa kuin Panamássa. Esimerkiksi kanatortilla-ateria KFC:ssä maksaa reilu 6€ ja Subwayn 15 cm kanateriyaki-patonki juoman kanssa 3,50€. BurgerKingin pienet ateriat näissä kahdessa eteläisessä maassa on 5-6€, kun taas 10 nuggetin, ranskalaisten ja juoman combo Mexico Cityssä on vain 2,50€.
Paikallisbussin lippujen hinnat on 50 sentistä ylöspäin. Vertailun vuoksi metromatka Mexico Cityssä on 23 senttiä ja sillä hinnalla saat kulkea niin pitkän matkan kuin haluat ja seilata vaikka koko päivän ympäri metroverkostoa.
Opas esitteli eilen vanhaa rahaa. Rahayksikkö on colon, mutta inflaation myötä nykyään käytössä ei enää ole näitä viiden colonin seteleitä. Setelit ovat tänäpäivänä 1000, 2000, 5000 ja 10 000 ₡. Tuhat colonia on noin 1,50€, joten vitosella ei ole mitään arvoa.
Ostosmahdollisuuksia vaatteille on runsaasti ja kadulta löytyy sekä kiinalaisia halppisliikkeitä kuin myös esimerkiksi parempia urheilu- ja skeittiliikkeitä, missä myydään mm. Niken ja BillaBongin vaatteita. Nämä merkkivaatteet ovat kalliita eikä niitä kannata ostaa täältä. Kävin Alyssissa ostamassa yhden t-paidan lisää ja se oli Panamán tavoin noin vitosen luokkaa. Eräästä halppisliikkeestä ostamani kimallesandaalit maksoivat 7,50€.
Kaduilla kaupitellaan vöitä, usb-piuhoja, puhelinliittymiä, lottokuponkeja, aurinkolaseja, hedelmiä, sanomalehtiä sekä mitä ilmeisimmin myös varastettuja ja rikkinäisiä puhelimia, sillä monet puhelinmyyjät kauppaavat luureja ilman pakkauksia, ja osa puhelimista on näytöistä hajalla.
Hyvää elämää Costa Ricassa
San José on jotenkin todella erilainen, kuin mikään muu kaupunki, missä olen tällä reissulla ollut. Huomaa, että elintaso on selkeästi korkeampi kuin pohjoisemmassa Keski-Amerikassa. Ihmisillä on vapaa-aikaa harrastaa liikuntaa, toisin kuin esimerkiksi Guatemalassa, missä näin kolmen viikon aikana vain Panajachelissa yhden lenkkeilijän. Köyhemmissä yhteiskunnissa tavallisten ihmisten aika kuluu pelkästään hengissä säilymiseen ja työntekoon, eikä aikaa harrastuksille ole.
Täällä rakennuskanta on myös parempikuntoista kuin vaikkapa Mexico Cityssä tai Belize Cityssä. Myös kaupunkien ulkopuolella on ihan ok-kuntoisia asumuksia, enkä nähnyt bussin ikkunasta mitään slummialueita toisin kuin Belizen ja Guatemalan läpi ajettaessa tai Panamá Cityn laitamilla. Tottakai täälläkin on huonompia asuinalueita ja naapurustoja, kuten missä tahansa suurkaupungissa.
Costa Ricassa on 8 eri alkuperäisväestöryhmää, joita kohdellaan paremmin kuin esimerkiksi Meksikossa. Väestönkasvu näissä ryhmissä ei ole mitenkään erityisen suurta, mutta valtaväestö on hiljalleen alkanut kiinnostua myös alkuperäiskansojen oikeuksista ja kulttuurista.
Kuriositeetti jalkapallostadionista: Costa Ricalla oli ensin tiiviit suhteet Taiwaniin, ja Taiwan rakennutti valtavan sillan kaupungille. Kun silta oli valmis, Costa Rica katkaisi suhteet ja alkoi veljeillä Kiinan kanssa. Kiina ilahtui tästä niin paljon, että rakennutti jättimäisen stadionin San Joséen..
Kävin eilen kolmen tunnin mittaisella ilmaisella kävelykierroksella (tippejä saa antaa), missä tutustuttiin kaupunkiin ja sen monipuolisiin kohteisiin. Opas oli todella asiantunteva ja kertoili kierroksen aikana historiasta, koulutuksesta, politiikasta yms. Kiertelimme kulttuurihistoriallisilla kohteilla, puistoissa, patsailla, hallinnollisilla rakennuksilla ja näimme myös katutaidetta. Teimme lyhyen stopin ja kahvitauon jademuseolla.
Kysyin oppaalta maaseudun tilanteesta, ja hän sanoi, että joka puolella maata on ilmainen koulutus ja myös kaupungin ulkopuolella lapset saavat opetusta. Netistä löytyvän infon mukaan noin 98% yli 10-vuotiaista kansalaisista osaa lukea, jopa 96% 6-11-vuotiaista lapsista käy koulua ja 71% nuorista käy lukiota. Costa Rican koulutustaso ja -systeemi onkin Keski-Amerikan paras ja yksi parhaista koko Latinalaisessa Amerikassa.
Etenkin San Josén alueella ihmiset osaavat myös jonkin verran englantia, sillä kaupunki on merkittävä turistikohde ja turismi onkin kaupungin tärkein elinkeino.
Eräs kouluista.
Kaduilla on suurkaupungin tapaan myös jonkin verran kodittomia ihmisiä. Kysyin oppaalta sosiaalihuollosta, ja hän kertoi, että kodittomille on vain vähänlaisesti valtion tarjoamia tukipalveluita, joten kadun asukkaat nojaavatkin lähinnä kansalaisjärjestöjen apuun.
Terveydenhuolto on avoin kaikille ja täällä on julkisen terveydenhuoltosysteemin lisäksi erittäin laadukas yksityinen järjestelmä. Valtion tarjoama terveydenhuoltojärjestelmä on suht edullinen ja siitä maksetaan vaihtelevan suuruinen kuukausimaksu, joka on 7-11% kuukausituloista. Tällä maksulla saa kaikki toimenpiteet, operaatiot, lääkkeet sun muut ilmaiseksi. Maksu kattaa käsittääkseni myös puolison tarvitsemat palvelut, joten yksi pariskunnan maksama maksu riittää. Moni lääkäreistä on saanut koulutuksensa Euroopassa, Kanadassa tai Yhdysvalloissa. Costa Ricaan tehdäänkin paljon myös terveysmatkailua, ja erityisesti Yhdysvalloista ja Kanadasta tulee iso joukko ihmisiä saamaan korkeatasoista mutta halpaa sairaalahoitoa, hammashoitoa ja erilaisia kirurgisia toimenpiteitä.
Eliniänodotus on yksi maailman korkeimmista, mikä johtunee rennosta elämänasenteesta, puhtaasta luonnosta ja meri-ilmasta sekä terveellisestä ruokavaliosta. Tyynenmeren rannikolla elävät ihmiset saavuttavat monesti jopa 100 vuoden iän. Vaikka kaduilla onkin yleisiä pikaruokaravintoloita kuten McDonald’s, Subway ja KFC, on kaupoissa yllättävän vähän amerikkalaista roskaruokaa.
Sosiaali- ja terveysministeriön rakennuksia.
Kadulla on jonkun verran kodittomia. Suurin osa on paikallisia, mutta joukossa on myös elämänsä itse sekoittaneita turisteja.. Olen antanut rahaa kadulla asuville vanhuksille ja vammautuneille ihmisille, mutta vedän rajan siihen.
San Joséssa on Latinalaisen Amerikan ensimmäinen McDonalds. Se avattiin 70-luvulla.
Historiaa ja sosiaalinen uudistus
Myös Costa Rica oli pitkään Espanjan siirtomaa, joskin täällä siirtomaavallan vaikutus jäi ympäröiviä maita vähäisemmäksi. Eurooppalaisten maahan tunkeutuminen ja mukanaan tuomat sairaudet tappoivat lähes kaikki alkuperäisväestön edustajat, jolloin orjatyövoimaa oli vähemmän saatavilla. Alkuperäisväestön kokeman tuhon takia Costa Rican nykyväestöstä vain 1% polveutuu intiaaneista. Yli 90% ihmisistä on eurooppalaisten jälkeläisiä, mikä näkyy ihon vaaleutena, pituudessa ja muina erilaisina ulkonäön piirteinä verrattuna ympäröivien maiden kansalaisiin. Näiden lisäksi kolmisen prosenttia kansasta on Afrikan orjien jälkeläisiä ja pieni osa Aasiasta, lähinnä Kiinasta tulleita siirtotyöläisiä. San Joséssa on tästä johtuen myös Chinatown.
Tyynenmeren saarelta on löydetty paljon erikokoisia Diquís-kivipalloja, joiden merkitys lienee ollut uskonnollinen. Kivipallot liittyvät 200 eaa. – 800 jaa. aikajakson Aguas Buenas -kulttuuriin. Ei tiedetä miten pallot on valmistettu.
Costa Rica on historiansa aikana ollut pariinkiin otteeseen sisällissodassa. Jossain vaiheessa alue oli osana yhtenäistä valtiota, johon kuuluivat myös pohjoiset naapurit Nicaragua, Honduras, El Salvador ja Guatemala. 1830-luvulla Costa Rica julistautui itsenäiseksi ja maa vaurastui hiljalleen, sillä Euroopassa oli kahvibuumi ja Costa Ricalla runsaat kahviviljelmät.
1850-luvulla Yhdysvaltojen sotilaat hyökkäsivät Nicaraguaan ja uhittelivat myös Costa Ricalle, mutta pieni valtio kukisti jenkkisoturit. 1900-luvulle tultaessa maa oli vaurastunut myös banaaniviljelmillään. Työläisten asema oli kuitenkin heikko ja 1930-luvun lama vaikutti myös Costa Ricaan. Työläiset aloittivat lakon ja lamasta johtuen talouden kasvu näivettyi. 1940-luvulla valtaan nousi kommunistinen Rafael Calderón Guardia, joka uudisti maata, toi sosiaaliturvan kansalaisille, aloitti progressiivisen verotuksen ja paransi huomattavasti työläisten oloja.
Patsas kuvaa sodan aikaista tilannetta ja kukin hahmo edustaa eri maata eli Costa Ricaa, Nicaraguaa, El Salvadoria, Hondurasia ja Guatemalaa.
Tulevaisuuteen katsovia työläisiä kuvaava patsasryhmä.
Politiikassa kuitenkin kuohui edelleen, ja vallankumouksellinen sosiaalidemokraatti José Figueres Ferrer nousi valtaan vuonna 1948. Myöhemmin hänet valittiin presidentiksi kahdesti uudelleen myös virallisten vaalien kautta. Vaikka hän kielsikin kommunistisen puolueen toiminnan, jatkoi hän silti edellisen presidentin aloittamia uudistuksia, ja Figueres Ferresin ansiosta maassa on nykyään julkinen terveydenhuolto, koulutusmahdollisuudet kaikille sekä naisilla äänioikeus.
Hänen meriitteihinsä lukeutuvat myös Costa Rican armeijan lakkauttaminen, eikä maalla ole ollut ollenkaan sotajoukkoja vuoden 1948 jälkeen. Oman arvioni mukaan tämä on osasyynä siihen, miksi valtiolla on varaa suojella luontoa ja panostaa ihmisten hyvinvointiin. Rahaa kun ei uppoa asevarusteluun penniäkään.
Kyseisen miehen presidenttikaudella tapahtui paljon muitakin uudistuksia, esimerkiksi pankit ja vakuutusyhtiöt kansallistettiin, mustien siirtolaisten lapset saivat Costa Rican kansalaisuuden, ja hallinnon läpinäkyvyyttä parannettiin lopettamalla ns. ”spoils system”, minkä avulla valtapuolue oli pystynyt antamaan valtion virkoja omille tukijoilleen, sukulaisilleen yms. tietyn ryhmän etua ajaville henkilöille. 1980-luvun lopulta lähtien maan poliittinen tilanne on ollut vakaa.
Nykyinen kansallismuseo on entinen armeijan tukikohta.
Historiansa ansiosta Costa Ricalla menee nykyään paremmin kuin monella muulla Latinalaisen Amerikan maalla ja ihmiset vaikuttavat ihan tyytyväisiltä elämäänsä. Täällä ei kuitenkaan ole samanlainen rahan perässä juoksemisen tunnelma kuin etelänaapurissa Panamassa. En tietenkään voi olla varma millaisena kansalaiset kokevat elämänlaatunsa, mutta näin ulkopuolisen silmin elämä näyttää suht tasapainoiselta kun vertaa tiettyjä elementtejä, mitä olen huomionut matkani aikana muissa Keski-Amerikan valtioissa.
Olen tyytyväinen, että tulin tänne ja että tämä on viimeinen varsinainen kohteeni. On hyvin mahdollista, että palaan tänne joskus vielä uudelleen, sillä haluaisin kierrellä kansallispuistoissa ja Tyynenmeren rannikolla, mihin aika ei tällä reissulla valitettavasti oikein riitä. Kiva että edes bussimatkan aikana sain nähdä rannikkoa ja sademetsäalueitakin 🙂