Esi-isien jäljillä Mongoliassa (huhtikuu 2018)

Tekstiä on jäsennelty 20.1.2020 ja lisätty alkuun väliotsikot.

Mongolia on trendaava kohde vuoden 2020 matkoille, joten tässäpä kattava katsaus Ulan Batoriin ja sen ympäristöön. Postauksen aihepiirit ovat:

Viisumi | Majoitus | ZAISAN HILL | TSINGIS-KAANIN PATSAS | NOMADIELÄMÄÄ NALAIKHISSA | Perherakenne | Omavaraisuus ja asuminen jurtassa | TERELJIN KANSALLISPUISTO | Vuorien kauneutta | KIERTELYÄ ULAN BATORISSA | Ostoksilla | Ruokailu | Arkkitehtuuri | KHUSTAIN NURUU -KANSALLISPUISTO | Välietappi ekoleirissä | Vielä näemmä on villihevosia | AUTIOMAASSA | Ovoo-kivikasat | Maanomistus | YHTEISKUNNALLISIA HUOMIOITA | Koulutuksesta | Koulutuksen taustaa | Liikenne ja turvallisuus | Huono ilmanlaatu | Energiapolitiikka | Kielitaito | Valuutta ja hintataso

Viisumi

Reissun valmistelu alkoi hyvissä ajoin, sillä Mongoliaan tarvitsee viisumin. Tulostin viisumihakemuksen netistä, ja lähetin sen passin sekä passikuvan kanssa Mongolian konsulaattiin. Myös kuitti viisumin maksusta piti laittaa mukaan – normaalin turistiviisumin hinta on 70€ ja postikulut 10€, viisumi on voimassa 3kk ja sillä saa oleskella maassa 30 vuorokautta.

Mikäli aikoo oleskella pidempään, on maahantulon jälkeen ilmoittauduttava Mongolian migriin seitsemän päivän kuluessa. Viisumi saapui noin viikossa, eikä sen kanssa ollut mitään ongelmia. Nykyään Mongolian viisumia varten ei enää tarvitse LOI:ta (letter of invitation). Lennot ostettiin TripMonsterista ja ne maksoivat päälle 500€ menopaluu/henkilö. Hotelli taisi olla Booking.comista.

Tervetuloa Venäjälle.


Meillä oli monen tunnin välilasku Moskovassa, joten oli aikaa syödä mm. tässä erinomaisessa uzbekistanilaisessa ravintolassa.


Majoitus

Lensimme Aeroflotilla Ulan Batoriin Moskovan kautta ja perillä aamutuimaan meitä oli sovitusti vastassa hotellin edustaja. Chinggis Khaanin lentokenttä sijaitsee noin puolen tunnin ajomatkan päässä keskustan pääkadulta Peace Avenuelta, jossa majapaikkamme sijaitsi. Olimme valinneet yöpymisen kodinomaisessa Zaya’s Hostelissa, jossa oli oikein viihtyisät oltavat ja sydämellinen henkilökunta. Majoitus on rankattu UB:n parhaaksi erikoismajoitukseksi.

Meitä tultiin hakemaan lentokentältä aamukuuden aikaan, ja vaikka huoneet eivät olleetkaan vielä valmiina, pääsimme sisään ja saimme aamupalaa. Tarjolla oli paahdettua leipää, paistettuja munia, jugurttia, mysliä sekä kahvia/teetä/mehua. Oleskelutiloissa oli myös toinen keittiö, missä teimme ruokaa toisinaan. Pääkeittiön automaatista sai juomavettä, joten sitä ei tarvinnut ostaa kaupasta.

Zaya2 on tällä hetkellä (01/20) Ulan Batorin erikoismajoitusten listalla sijalla 1/161.


Olin valvonut koko vuorokauden, joten torkuin olohuoneessa sillä aikaa kun odottelimme huoneiden valmistelua. Koko hostellin ainoa miinuspuoli oli, että oleskelutilassa haisi ihan järkyttävä pinttynyt rööki, vaikkei majatalossa saanut enää nykyisin polttaa (thank god). Majoitus tuntui enemmänkin kodilta kuin hostellilta. Minulla oli oma huone, jonka kanssa oli lieviä alkuhankaluuksia.

Kun pääsimme vihdoin puolenpäivän maissa huoneisiimme, oveni jäi lukkoon enkä päässyt pois. Katsoin ikkunasta, että pitääkö kiivetä ulos, mutta päädyin kuitenkin laittamaan matkaseuralaiselle viestin Whatsappissa että olen huoneen vankina. Omistaja tuli murtamaan oven auki eikä saanut lukkoa toimimaan. En välittänyt asiasta vaan olin sitten ovi raollaan.

Käytävässä oli lukolliset lokerot, ja vein arvotavarat sinne aina kun poistuimme hostellista. Tosin paikka oli niin turvallisen oloinen ja rauhallinen, että olisin varmaan voinut jättää kaiken levälleen ilman, että kukaan olisi vienyt mitään. Lepäiltyämme hetken, lähdimme tutustumaan pintapuolisesti Ulan Batoriin. Kuljeskelimme jalkaisin, sillä kaupungissa oli hyvin selkeä katukuva ja maamerkit löytyivät helposti.

ZAISAN HILL

Toisena päivänä varasimme majapaikan kautta koko päivän retken Ulan Batorin ulkopuolelle. Lähtö tapahtui aamupalan jälkeen hostellin tarjoamalla autokyydillä englantia puhuvan oppaan kanssa. Opas (Oyunaa-niminen nainen) oli todella osaava ja mukava, ja saimme häneltä runsaasti monipuolista tietoa.

Suuntasimme ensin UB:n etelälaidalla olevalle Zaisan Hillille, josta avautuu upea näköala kaupungin ylle. 300:n kiivetyn portaan päässä kukkulalla sijaitsee toisen maailmansodan aikainen monumentti, joka on pystytetty kunnianosoituksena sodassa kaatuneille Mongolian ja Neuvostoliiton sotilaille.

Zaisan Monumentin yhteydessä on valtava ympyränmuotoinen muraali, jossa kuvataan NL:n ja Mongolian välistä ystävyyttä, Neuvostoliiton antamaa tukea Mongolian itsenäistymiselle vuonna 1921, Japanin armeijan kukistamista Halhin-Golissa vuonna 1939, Natsi-Saksan joukkojen kaatamista sekä rauhanajan saavutuksia, kuten Sojuz 39:n avaruuslentoa, joka kuljetti ensimmäisen mongolialaisen avaruuteen.


Muraali on kaunista kivimosaiikkia.


”Reunalla, kaunis on maailma..


..Reunalla, rohkeus on voimaa.”


Rukoukset tuulessa.


TSINGIS-KAANIN PATSAS

Ihailtuamme maisemia ja sosialistisella realismilla tyyliteltyä muraalia, jatkoimme matkaa Tuul-joen rantaa mukailevaa tietä pitkin Ulan Batorin ulkopuolelle, ja haimme ruokakaupasta vähän välipalaa matkalle. Ajelimme viivasuoria teitä pitkin Tsonjin Boldogiin, reilun 50 km:n päähän Ulan Batorista itään.

Keskellä punaruskeaa erämaata kohosi silmiemme eteen varhaisen Mongolian perustajana tunnetun Tšingis-kaanin jättimäisen kokoinen patsaskompleksi. Vuonna 2008 valmistunut ruostumattomasta teräksestä tehty massiivinen ratsupatsas on allaan sijaitsevan museon kanssa yhteenä 50 metriä korkea. Museo esittelee sekä esihistoriallista pronssikautta, Xiongnu-nomadikansan aikaa (alkaen noin 220 eaa.), että luonnollisesti Tšingis-kaanin elämänvaiheita ja muiden kaanien valtakautta kietoen yhteen Mongolian historiallisen aikajanan.

Välillä piti antaa tietä muulle liikenteelle..


Hautausmaa UB:n ulkopuolella.


Museosta pääsee hissillä hevosen kaulaa pitkin näköalatasanteelle. Hevosen päästä avautuu mieltä rauhoittava näkymä autiomaahan. Ympärille on tarkoitus rakentaa kokonainen teemapuisto, jonka rakennustyöt olivat jo hiljalleen käynnistymässä. Erämaassa oli myös muutama jurtta sekä iso moskeija, joka sinällään tuntui hieman irralliselta maisemassa.

Mainittakoon, että reilu puolet mongolialaisista on buddhalaisia tai ns. luonnonuskontoja edustavia shamanisteja, iso osa ateisteja ja vain 5% edustaa kristinuskoa tai islamia.

Alunperin meidän piti ruokailla museon yläkerrassa sijaitsevassa ravintolassa, mutta se oli remontissa, joten lähdimme ajelemaan Gorkhi-Tereljin kansallispuistoon päin, joka oli pääkohteemme.

Tsingis-kaani vaimoineen.


Kulttuuriperintöä. Alla hevosenpääviulu.


Hevosenpääviulu kuuluu UNESCON kulttuuriperintölistalle.


Näkymää hevosen päästä. Aavikolta hieman irrallaan maisemasta löytyy (oppaan mukaan) iso moskeija. En löytänyt mitään tietoa ko. rakennuksesta.


NOMADIELÄMÄÄ NALAIKHISSA 

Tie kiemurteli oranssinpunertavan hiekka- ja kiviaavikon läpi kadoten välillä kokonaan, jolloin ajoimme pölyävällä soramaalla. Ajomatkan loppupuolella pysähdyimme kuuluisalle Turtle Rockille, joka on kilpikonnan muotoinen suuri kalliomuodostelma. Mongolialaiset kuulemma nimeävät maamerkit niiden ulkomuodon mukaan, mikä on tyypillistä myös muiden luontoa lähellä elävien kansojen keskuudessa.

Saavuttuamme kansallispuiston rajamaille opas vei meidät perhetuttaviensa luo jurttaan, jossa perheen nuori äiti valmisti meille lämpimän aterian. Ruokana oli mongolialaiseen tapaan lihaa ja riisiä. Jälkiruokana oli tarjolla perinteistä “teetä” eli kuumennettua ja suolalla maustettua, aamulla lypsettyä hevosen maitoa (mare’s milk). Veimme tuliaisena Fazerin sinistä. (Olimme ostaneet jo Suomesta pieniä tuliaisia mukaan, koska on kohteliasta, että Mongoliassa viedään jotain isäntäperheelle. Annoimme myös oppaille ja hostellin isännälle pienet muistot Suomesta.)

Nimensä veroinen Turtle Rock.


Shamanismiin kuuluvia kivialttareita (”ovoo”) on ympäri Mongoliaa.


Perherakenne

Perhe kuuluu nomadeihin, missä tyypillinen perherakenne pitää sisällään ydinperheen lisäksi myös mm. serkkuja ja isovanhempia. Naispuoli pitää huolta kodista ja lapsista, ja isä toimii monesti paimenena tai nykyään saattaa myös ylläpitää hevosvaellusbisnestä turisteille. Naimisiin mennään nuorena, noin 18-vuotiaana, ja samoin lapset tehdään suht varhaisessa vaiheessa.

Perheet eivät ole kovin suurikokoisia lapsiluvultaan, mutta siltikään kaikkia lapsia ei välttämättä lähetetä kaupunkiin saamaan koulutusta. Koulutuksen saaneet nomadilapset palaavat usein opintojensa jälkeen takaisin perheen luo jatkamaan nomadien paimentolaiselämää, osa jää kaupunkiin asumaan ja hankkii siellä elantoa perheelle.

Omavaraisuus ja asuminen jurtassa

Paimentolaiset elävät suurelta osin omavaraistaloudessa, jonka lisäksi tehdään vaihtokauppaa paimeneläinten lihoilla ja taljoilla. Nomadeilla on yleensä hevosia, lehmiä, lampaita, vuohia, jakkeja ja kameleita. Etenkin hevonen on mongolille ylpeyden aihe ja hevosia teurastetaan ruuaksi vain ääritapauksissa.

Vaikka asuinrakennukset eli jurtat on rakennettu perinteitä kunnioittaen, on niiden sisustus yllättävänkin modernia jossain määrin. Sähköjä tai juoksevaa vettä ei yleensä ole, mutta moni jurtta on varustettu aurinkopaneeleilla ja rakennuksista saattaa löytyä taulu-tv sekä jurttien asukkailta älypuhelimet. Jurtan pystytyksessä ei ole käytetty ollenkaan nauloja tai muita moderneja rakennusvälineitä, vaan kiinnitykset on tehty kamelin nahasta valmistetuilla kivikovilla naulan korvikkeilla. 

Jurttia voidaan myös yhdistää toisiinsa ja meidänkin isäntäperheellä oli käytössään kaksiosainen jurtta. Ensimmäisessä osassa sijaitsi keittiö sekä oleskelualue ja takaosan toisessa jurtassa oli makuutilat. Jurttien keskellä on kamina, jolla asumuksia lämmitetään. Seinillä on koristeellisia seinävaatteita perinteitä kunnioittamassa ja lisäeristystä tuomassa.

Pihapiirissä on ulkohuussi, joka on käytännössä vain puinen koppi, minkä lattiassa on syvä reikä. Opas varoitti, että kannattaa ottaa pikkutavarat taskusta ennen kuin menee vessaan, sillä monet huussit ovat nielaisseet muun muassa varomattomien länkkäreiden puhelimia.

Isäntäperheen luona kylässä.


TERELJIN KANSALLISPUISTO

Vietettyämme tovin perheen luona, jatkoimme matkaa Tereljin kansallispuistoon, jossa kapusimme 108 porrasta ylös vuorenrinnettä kohti Aryapalan buddhalaista temppeliä. Portaiden pientareet on täytetty buddhalaisilla opetuksilla ja elämänviisauksilla, joten kiipeäminen sinällään on jo valmistautumista mietiskelyyn.

Aryapala toimii siis meditaatiokeskuksena, mutta koska olimme Mongoliassa turistikauden ulkopuolella, saimme kuljeskella alueella rauhassa. Kesäisin paikka kuhisee turisteja, joten oli ihanaa olla siellä omissa oloissa. Temppelin vahtimestari päästi meidät sisään temppeliin ja hiljennyimme hetkeksi värikkään koristelun ympäröimälle mietiskelypaikalle.

Reitti Aryapalaan (kuvan oikeassa laidassa) on reunustettu Buddhan opetuksilla.


Kierrätys kunniaan.


Päästäkseen Aryapalalle asti oli ylitettävä viisauden silta.


Buddhalaisuus on aatteena ihan hieno, mutta en viihtynyt oikein tässä luostarissa. Olen hyvin aistiherkkä ihminen, enkä voisi kuvitellakaan pystyväni meditoimaan tai rauhoittumaan näin värikkäässä ja koristeellisessa ympäristössä 😀


Rukousmyllyt.


Luostarilta reitti jatkui hieman ylemmäs pienempään rakennukseen, jossa oli uhrialttari ja Buddhan jalanjäljet.


Vuorien kauneutta

Maisemat vuorilla oli uskomattomat. Olin ihaillut paikkaa netistä jo etukäteen, mutta en saattanut kuvitellakaan, että pääsisin käymään siellä reissumme aikana! Mongoliassa talvi oli juuri loppumetreillä, joten maisemat vuorilla olivat jylhän karut ja vuorten rinteet paljaana.

Paikka olisi varmasti näkemisen arvoinen myös kesäaikaan luonnon vihertäessä horisontissa. Rakastan kuitenkin vuoria minä vuodenaikana tahansa ja ne tekivät minuun tuollakin lähtemättömän vaikutuksen. Yllä avautui sininen taivas ja taivaankannella liiteli kotkia ja haukkoja. Kuulin mielessäni vanhan perulaisen melodian laulusta El Condor Pasa ja huokaisin onnesta.

Olin menomatkalla päässyt pitelemään valtavaa kotkaa kädessä, sillä törmäsimme sattumalta tienvarressa paikalliseen mieheen, joka oli siellä neljän kesyttämänsä kotkan kanssa. Olen haaveillut pääseväni joskus katsomaan kotkia Kazakstaniin, missä kazakit ratsastavat arolla ja metsästävät kotkien avulla. Mongolian kokemus olikin pieni maistiainen tuosta unelmasta. 

Kohtaaminen kotkan kanssa. Vaikka kokemus olikin uskomaton, tunnen silti hieman syyllisyyttä siitä, että käsittelin tuota upeaa luontokappaletta. Kotkan kesyttäjä kertoi pitävänsä kotkia luonaan kymmenisen vuotta, jonka jälkeen ne päästetään vapauteen, jossa ne voi elää vielä 20 vuotta sen jälkeen.


Auto sai pesun ennen kuin saimme luvan ajaa tietullin läpi takaisin Ulan Batoriin. Tätä ennen erämaaosuudella jouduimme jostain syystä myös poliisien pysäyttämäksi, mutta saimme jatkaa matkaa kuskin ojennettua setelitukon poliiseille..


Illalla kaupunkiin palattuamme kävimme vielä kashmir-myymälässä. Kashmir on todella suosittu materiaali ja siitä tehdyt laadukkaat (ja todella kalliit) vaatteet on monen turistin ostoslistalla. Onhan se materiaali pehmeää, mutta vaatteet eivät olleet oikein tyyliäni, joten en viitsinyt ostaa mitään pelkästä ostamisen ilosta. Matkakumppanini kuitenkin tekivät mieleisiään löytöjä outlet-myymälästä, joten reissu ei ollut turha.

KIERTELYÄ ULAN BATORISSA

Ulan Batorin perusnähtävyyksiin lukeutuva pääaukio, Sükhbaatar, on vaikuttava paikka massiivisine patsaineen ja hallintorakennuksineen. Aukion nimeä on vaihdettu edestakaisin Chinggis- ja Sukhbaatar-aukioiden välillä aina kulloisenkin hallituksen mieltymyksen mukaan.

Keskellä toria komeilee suuri ratsupatsas selässään Mongolian vallankumouksen sankari Damdin Sühbaatar ja hallintorakennuksen edessä puolestaan on Tšingis-, Ögödei- ja Kublai-kaanien patsaat. Monumentaalisuudesta tulee hieman mieleen Pjongjang ja Pohjois-Korea.

Mongolian parlamenttitalo Saaral Ordon sijaitsee Sukhbaatar-aukiolla. Aukiota koristaa myös Damdin Sühbaatarin ratsupatsas.


Näkymää eri puolilta pääaukiota.


Ostoksilla

Kävimme myös postitoimistossa lähettämässä postikortit Suomeen (meni noin kuukausi, että kortit saapuivat perille). 

Ostosmahdollisuuksia on aika paljon, ja suosituin paikka lienee State Department Store, missä on laaja valikoima kaikkea. Sieltä löytyy niin ruokakauppa, apteekki, kosmetiikkaa, koruja, kirjoja kuin runsaasti matkamuistoja ja mongolialaisia käsitöitä (ylin kerros on täynnä mm. käsitöitä ja kansallispukuja).

Kaupungissa on myös ainakin pari muuta ostoskeskusta, joissa oli aika paljon länsimaista tavaraa ja vaatetta tarjolla. Hintapolitiikka oli järkytys. Katsoin esimerkiksi Niken tuulitakkia ja se oli reilusti yli 100€ eli paljon kalliimpi kuin Suomessa.

State Department Store on UB:n pääasiallinen ostoskeskus, jossa kävimme myös ruokaostoksilla.


Kirjakaupassa oli ilo huomata, että lapsille oli tarjolla tieteellistä materiaalia.


Surullista sen sijaan on aasialaisten kova halu valkaista ihoaan ja ylipäänsä länsimaisen ulkomuodon tavoittelu.


Sky Department Store sijaitsee hieman syrjemmällä keskustasta.


Ulaanbaatar Department Storesta.


Itse tykästyimme Mary & Martha -nimiseen pikkuputiikkiin, joka myy eettisiä ja reilun kaupan periaatteilla valmistettuja mongolialaisia käsitöitä – suurin valikoima taitaa olla Mongolian kazakkien valmistamat perinteiset kirjontatyöt.

Ostin pienen liinan, pari kännykkäpussia/pikkupussukkaa, penaalin ja repun. Kaikki käsityöt on todella korkealaatuisia ja yksityiskohtiin on panostettu. Lisäksi ostin kolme rannekorua, joiden tuotto menee ihmiskaupan torjuntaan. 

Ruokailu

Mongolialainen ruoka on lihapitoista ja aika mautonta, mutta Ulan Batorissa on tosi paljon erilaisia etnisiä ravintoloita. Kävimme syömässä mm. intialaisessa, korealaisissa ja japanilaisissa ravintoloissa. Oma lempparini oli pääkadun varrella sijaitseva hazara-ravintola nimeltä Mughul.

Toiseksi viimeisenä iltana kävimme paikallisessa baarissa, jossa joimme yhdet mojitot. En tiedä mitä ajattelin – en varmaan mitään, mutta join hyvällä juomahalulla jäähilettä sisältävän mojiton, ja vasta myöhemmin tuli mieleen, ettei jäätä olisi varmaan kannattanut nautiskella. Näimme nimittäin kuinka likaisen auton lavalla oli suuri jääkimpale, jota kuskattiin baariin..

Lähtöpäivänä minulle tuli huono olo, mutta en tiedä johtuiko se jäähileestä vai jostain muusta. Olin ottanut aiemmin lavantauti-tabletit, mutta eipä niistä ole suojaa kuin nimenomaista tautia vastaan. 

Mongolialainen ateria.


Tykästyin Hazara-ravintola Mughuliin.


Majapaikan keittiössä pystyi syömään myös omia eväitä.


Arkkitehtuuri

Ulan Bator on arkkitehtonisesti hyvin monipuolinen. Kaupungissa on sekä ikivanhoja buddhalaisia temppeleitä, karun kauniilla tavalla ränsistyneitä neuvostotyylisiä rakennuksia, että nykyaikaisia lasisia tornitaloja. Meneillään on suuri rakennusbuumi, sillä yhä useampi mongolialainen haluaa muuttaa kaupungin sykkeeseen ja toisaalta vanhempi rakennuskanta alkaa olla paikoin todella heikossa kunnossa.

En ole niinkään modernien lasitornien ystävä, vaan koin vanhat temppelit paljon sympaattisempina. Eräänä päivänä kävimme varta vasten myös historiallisella temppelialueella Ulan Batorin laitamilla. Gandantegchinlen Monastery käsittää useamman temppelin, joista osaan oli erillinen pääsymaksu (itse alueelle oli myös muutaman euron pääsymaksu). Osassa temppeleistä oli käynnissä buddhalainen meditointituokio, missä munkit hokivat mantrojaan. Rukoushetki kuulosti hyvin hypnoottiselta. 

Rakennuskanta on monipuolista ja sulassa sovussa keskenään.


Korealainen pyhättö.


Sosialismin tuulahdus on edelleen läsnä joissain rakennuksissa. Mongolian nykyisestä kansallistunnuksesta on poistettu tuo ylin tähti, joka aikanaan kuvasi sosialistista yhteiskuntaa.


Asutusalue laajenee jatkuvasti kaupungin laitamilla.


UB:ssa on paljon patsaita historian eri vaiheista.


KHUSTAIN NURUU -KANSALLISPUISTO

Reissun puolivälissä varasimme Zayan kautta uuden päiväreissun, ja lähdimme eri suuntaan Ulan Batorista: tällä kertaa länteen tarkoituksena saapua Khustain Nuruu -kansallispuistoon. Reissu oli todella kuumottava, koska aamulla tiet vuorilla oli vielä jäässä. Matkan varrella näimmekin tieltä suistuneita autoja, mutta itse pääsimme onneksi turvallisesti perille.

Mongoliassa on erikoinen liikenne, sillä suurin osa henkilöautoista on käytettyjä japanilaisia hybridi-Priuksia, joten niissä on ratti oikealla. Silti maassa on oikeanpuoleinen liikenne, jonka takia meno tuntui hieman hullunkuriselta. Tiet on kyllä todella suoria ja varsinkin kaupungin ulkopuolella pystyy myös kuskin puolelta näkemään horisonttiin asti tuleeko ohitustilanteessa autoja vastaan vai ei.

Välillä kävi mielessä, että mitähän tästä reissusta tulee.. 😀


Bussia odottavan aika on pitkä, varsinkin kun aikatauluista ei ole tietoakaan.


Oli jurtta miten syrjäseudulla tahansa, on hyvin todennäköistä että sen varusteisiin kuuluu aurinkopaneeli ja satelliittiantenni.


Välietappi ekoleirissä

Saavuimme reilun parin tunnin ajomatkan jälkeen kansallispuiston rajalle Khustai Campiin, jonne ajettiin loppumatka hiekka-aavikolla. Söimme ekoturismiin keskittyvässä hotellissa lämpimän aterian, katsoimme esittelyvideon alueesta ja vierailimme pikaisesti luontokeskuksessa.

Sitten nousimme takaisin maastoautoon ja lähdimme ajamaan syvemmälle aavikolle etsimään mongolianvillihevosia. Täällä ei ollut enää minkäänlaista tietä, vaan auto mutkitteli miten sattuu ja välillä ajoimme todella vinossa hiekkarinteiden reunalla, jolloin hieman kuumotti että pysyykö auto edes pystyssä.

Aavikkoja ja joutomaita asuttaa suuret laumat lehmiä, lampaita ja hevosia.


Khustai Camp, viimeinen etappi ennen kansallispuiston rajaa. Söimme lounaan, kävimme luontokeskuksessa ja ostimme pääsyliput kansallispuistoon. Tämän jälkeen tienoilla ei ole mitään asutusta, ekokylän kaikki sähkö tulee aurinkopaneeleista eikä tuolla ole puhelimessa kenttää.


Paikalla oleva luontokeskus esittelee Mongolian luontoa ja suojelualueita.


Vielä näemmä on villihevosia

Ei tarvinnut kuitenkaan kurvailla kuin parikymmentä minuuttia, kun näimme poikkeuksellisen suuren kymmenen villihevosen lauman suht lähellä autoa. Mongolianvillihevonen eli przewalskinhevonen katosi luonnosta 1960-luvulla, mutta laji onnistuttiin säilyttämään eläintarhoissa suojeltujen yksilöiden avulla. 

Sittemmin villihevosia on palautettu tarhoista luontoon, missä niitä elää nykyään parisentuhatta yksilöä. Myös Korkeasaaaresta on vapautettu kaksi hevosta takaisin aroille. Mongolianvillihevonen on edelleen uhanalainen laji, ja ainoa esihistorialliselta ajalta periytyvä villihevonen maailmassa. Ihailimme hevosia jonkun aikaa ja lähdimme ajelemaan takaisin päin.

Meno tiettömällä taipaleella oli mielenkiintoista.


Villihevoslauma oli suht lähellä, joten matkaa ei tarvinnut jatkaa pariakymmentä minuuttia kauempaa.


AUTIOMAASSA

Matkalla pysähdyimme aavikolle, jota opas nimitti ”Mini-Gobiksi”. Minulle tuli yllätyksenä, että Gobissa – kuten Mini-Gobissakin – kasvaa pensaita ja muuta kitukasvuista kasvillisuutta. Olin aiemmin nähnyt kuvia vain keltaisen hiekkamyrskyn samentamasta Gobista, enkä ajatellut että siellä olisi minkäänlaista elämää.

Opas sanoi, että Gobi on joskus ollut merenpohjaa, mutta en tiedä onko tämä totta. Löysin netistä vain uskonnollisia ja myyttisiä tarinoita tästä muinaisesta merestä, joten jokainen voi itse tulkita noiden tekstien painoarvon. Kuljeskelimme dyyneillä tovin ja jatkoimme matkaa. Meillä olisi ollut mahdollisuus käydä myös jossain toisessa buddhalaisessa temppelissä, mutta jätimme sen väliin.

Ovoo-kivikasat

Matkan varrella pyysin, että pysähtyisimme yhden kivikasan kohdalle, joka vaikutti mielenkiintoiselta. Tienvarsilla on nimittäin näkyvillä runsain mitoin eri kokoisia kivirykelmiä, joiden päälle on jätetty myös erilaisia shamanistisia amuletteja ja buddhalaista rukousrekvisiittaa.

Mongoleilla on kuulemma tapana heittää kiviä noiden kivialttareiden (”ovoo”) päälle ja pyytää esimerkiksi suojelusta matkalle tai parantumista sairaalle läheiselle. Kasojen keskellä tai ympärillä saattaa olla myös korkeita paaluja, jotka kuvainnollisesti yhdistävät maan ja taivaan. Ovoo voi olla myös merkkinä pyhästä paikasta tai tienviittana.

Opas putsaamassa vihreän taaran kuvaa hiekasta.