Balkanin road trip 6: Dubrovnik oli suuri pettymys (Kroatia)
Serbitasavallasta jatkoimme matkaa ja ylitimme näennäisen rajan Bosnia-Hertsegovinan puolelle, missä emme tehneet kuin yhden pikaisen pysähdyksen, kunnes ajoimme Kroatian rajalle. Kroatian eteläosassa sijaitseva Dubrovnik on kartalta katsottuna helppo kohde ottaa haltuun Montenegron puolelta, mutta todellisuus oli aivan päinvastainen. Kaupungista oli mahdotonta löytää pysäköintipaikkoja.
Ajoimme johonkin huitsin nevadaan, mutta jälleen kerran esteeksi pysäköintimaksulle tuli väärä raha. Meillä kummallakin oli jostain syystä ollut sellainen mielikuva, että Kroatiassa olisi eurot käytössä, mutta kunahan siellä olikin valuuttana. Yritimme vaihtaa rahaa kahvilassa ja jossain remonttiliikkeessä, mutta joko saimme väärän suuruisia rahoja tai euroja ei vaihdettu ollenkaan.
Hyppäsimme autoon ja ajoimme lähemmäs vanhaakaupunkia, joka ilmeisesti on Dubrovnikiin suuntaavien pääkohde. Ulkona ei näkynyt parkkipaikkoja, joten ajoimme lopulta riistohintaiseen parkkihalliin. Emme jaksaneet enää välittää hinnasta, kunhan vain saimme auton laillisesti parkkiin, ettei kävisi samoin kuin Budvassa..
Dubrovnik, never again
Lähdimme kävelemään kohti vanhankaupungin muureja. Ihmisiä oli huomattavasti enemmän kuin aiemmissa käymissämme kohteissa, vaikka turistikausi alkoi tuollakin olla loppusuoralla. Tottakai tiesimme Dubrovnikin olevan turistirysä, joten ei se nyt yllätyksenä tullut. Voin vain kuvitella, millaista tuolla on huippusesongin aikaan.
Heti ensimmäisenä linnoitukselle saavuttuamme tajusimme, millainen rahanreikä kaupunki tulisi olemaan. Ravintoloiden menut näyttivät moninkertaisia hintoja sille, mitä olin valmis maksamaan jostain pizzasta tai pastasta.
Sisäänheittäjät huutelivat nuivana perään ja monet retkifirmat yrittivät tuputtaa veneretkiään Lokrumin saarelle. Koko kaupunki alkoi ärsyttää minua hieman, ja melkein jo kaduin sitä, että olimme edes tulleet sinne.
Kun jaoin fiiliksiä instassa reaaliajassa, sain paljon viestejä, etten ollut yksin ajatusteni kanssa. Suurin osa reissaajista haukkui Dubrovnikin maanrakoon, mikä oli ainakin minulle yllätys, koska olin saanut somen ja blogien välityksellä kuvan, että Dubrovnikissa olisi jotain sellaista, miksi sinne ehdottomasti kannattaa suunnata.
Halusimme väljemmille vesille ja löysimme tiemme muurien ulkopuolelle, missä jotkut olivat uimassa kristallinkirkkaassa meressä. Meillä ei valitettavasti ollut uikkareita mukana, joten jatkoimme matkaa.
Yritimme löytää yhtä tiettyä kahvilaa, mutta vaikka kiertelimme kuinka linnoituksen sokkeloisilla portailla, emme löytäneet oikeaa osoitetta. Saimme jossain vaiheessa erään ravintolan mummon huudot niskaamme, koska erehdyimme heidän yksityisalueelleen. Päädyimme pyörähtämään myös jossain kirkossa, mutta suuremmin kaupungin nähtävyydet eivät jaksaneet kiinnostaa.
Toinen toiveemme oli ollut, että pääsisimme muurille katsomaan auringonlaskua, mutta sekin jäi vain haaveeksi. Pääsymaksu muurin päälle olisi ollut lähemmäs 30 € per naama, joten ei kiitos. En ihan periaatteesta maksa mereen painuvan tähden näkemisestä kolmeakymppiä, koska sen näkee ilmaiseksikin, eikä näkymä muurilta nyt niin hieno ole, että siitä pitäisi tuollaista hintaa kiskoa.
Kaiken lisäksi kroatialaisten asiakaspalvelijoiden tympeä asenne ei ainakaan höllentänyt kukkaron nyörejäni. Ihmiset olivat paljon töykeämpiä ja nyrpeämpiä kuin muualla Balkanilla. TripAdvisorissa oli yli 50 sivun ketju aiheesta, ja siellä syiksi ehdotettiin mm. huonoa palkkatasoa, liikaturismia, kroatialaisten kulttuuria sekä välinpitämättömyyttä omaa työtä/asiakkaita kohtaan.
Oli miten oli, Kroatiassa asiakaspalvelijoiden asenne kuitenkin korostui, koska muualla Balkanilla ihmiset olivat olleet todella ystävällisiä ja mukavia.
Teimme viime syksynä tutkimuksen asiakaskokemuksen syntymisestä, ja moni vastaaja ilmoitti paikallisten asenteen vaikuttavan yleiseen mielipiteeseen kohteesta tai jopa lomafiilikseen. Minulla se ainakin vaikuttaa siihen, millaisen mielipiteen lopulta muodostan kohteesta ja myös siihen, kiinnostaako tukea paikallista elinkeinoa vai ei. Mitään pokkurointia en todellakaan kaipaa, vaan ihan perus ystävällisyyttä.
Lähdimme hiljalleen kävelemään pois kaupungista ja kiipesimme ikuisuudelta tuntuneen ajan pieniä kiviportaita ylös parkkihallille. Jos en ihan väärin muista, tuli parin tunnin pysäköinnille hintaa 14 euroa.
Olimme kysyneet parkkihallin äijältä, voiko parkkeerauksen maksaa kortilla, ja hän sanoi että se sopii. Mutta kun sitten tuli maksun aika, ei kortti kelvannutkaan, vaan jouduimme kaivelemaan kaikki setelit ja hilut, mitä kunissa löytyi. Muistaakseni rahat riittivät juuri ja juuri.
Antoi se Kroatia jotain hyvääkin
Tutkimme jälleen karttaa ja mietimme, mihin ajaisimme odottamaan illan hämärtymistä. Päätimme suunnistaa Kroatian eteläkärkeen etsimään jotain poukamaa ja ajaa eteläisimmän rajanylityspaikan kautta takaisin Montenegroon.
Ajoimme päämäärättä ja katselimme samalla, olisiko hyviä pysähdyspaikkoja näkyvillä. Luonto alkoi muuttua kauniiksi, kun ajelimme pitkän matkaa kuvauksellisten sypressikukkuloiden katveessa (heh, oikea Cypress Hill). Ärtymykseni myös kaikkosi nopeasti Dubrovnikin jäädessä taakse.
Saavuimme lopulta johonkin minimaaliseen kylään keskellä ei-mitään. Veli epäröi ensin, pääsemmekö autolla niin jyrkkää ja kapeaa vuoristotietä eteenpäin, mutta päätimme yrittää. Ajoimme jonkun vanhan armeijan rakennuksen ohi, jonka pihasta lähti tie, mitä ei oltu merkattuna ollenkaan karttaan. Otimme riskin ja lähdimme ajamaan tietä pitkin, sillä aurinko oli alkamassa laskea mailleen.
Vähän matkan päästä tie päättyi yksityiseen pihaan, josta seuraavana oli vain Adrianmeri jyrkän pudotuksen alla. Olimme kahden vaiheilla, jäämmekö oikeasti jonkun ihmisen pihaan katsomaan auringonlaskua, emmekä uskaltaneet sammuttaa autoa.
Piha näytti autiolta kahta ilta-auringossa makoilevaa kissaa lukuun ottamatta. Pian jostain kuitenkin ilmestyi vanha mies, joka käveli kastelemaan edessämme ollutta kasvimaata. Mies moikkasi meille ystävällisesti, joten uskalsimme jäädä nauttimaan illan viimeisistä auringonsäteistä.
Auringonlasku ei tällä kertaa ollut mitenkään järisyttävän hieno, mutta olihan se kokemus tuokin.
Rajanylitys takaisin Montenegroon sujui nopeasti, koska edessämme oli vain yksi auto. Oli pilkkopimeää, kun saavuimme Lepetani-Kamenari-lautalle, jolla pääsi suoraan Kotorinlahden toiselle puolelle. Lauttoja kulkee muistaakseni vartin välein, ja auton kuljettaminen maksoi nelisen euroa, eli tuo on kyllä kätevä keino ellei halua välttämättä kiertää koko Kotorinlahtea tietä pitkin.
Vaikka Dubrovnikiin tuskin aionkaan enää koskaan palata, haluaisin kyllä käydä Pohjois-Kroatiassa joskus. Erityisesti Plitvicen kauniit luontomaisemat kiinnostaa kovasti. Samalla reissuun voisi yhdistää Serbian, joka meiltä jäi tällä kertaa ihan tietoisesti välistä. Ehkä jos Kosovosta olisi voinut ajaa sinne suoraan, olisimme saattaneet Serbiassa poiketakin.
Jännä oli taas kerran huomata, ettei ennakko-odotukset aina pidä paikkaansa. Meillä ei ollut edellisestä kohteesta eli Trebinjestä yhtään hyvät ennakkofiilikset, vaan ajattelimme, että jos kaupunki on hirveä, onpahan Dubrovnik ainakin odottamassa meitä. Mutta toisin sitten kävikin. Ja kun matkustelee enemmän, tulee väistämättä eteen myös kohteita, mitkä ei vaan nappaa, ja sekin on ihan ok.
Millaisia kokemuksia sinulla on Dubrovnikistä? Onko matkoilla tullut vastaan joitain muita kohteita, mitkä ei vaan sytyttäneet?
—
Muut postaukset: – Balkanin road trip 1: Skopje ja Matka-kanjoni (Pohjois-Makedonia) – Balkanin road trip 2: Pristina ja Prizren (Kosovo) – Balkanin road trip 3: Durmitorin kansallispuisto (Montenegro) – Balkanin road trip 4: Adrianmeren rannikko (Montenegro) – Balkanin road trip 5: Aliarvostettu Trebinje (Bosnia-Hertsegovina) – Balkanin road trip 7: Tympeä Durrës, kiehtova Tirana (Albania) – Balkanin road trip 8: Ohrid (Pohjois-Makedonia)
Ps. Seuraa reissujani ja elämää matkojen välillä Instassa 🙂